— Minä olenkin sitä itkenyt.
— Ei sinun pidä etsimän aiheita; ne tulevat.
— Kuinka ne tulevat?
— Niinkuin muukin hyvä: silloin kun niitä vähinten odottaa.
Molemmat vaikenivat.
— Minua ihmetyttää, että sinä Arne, joka kannat povessasi niin paljon kaunista, ikävöit pois.
— Tiedätkö sinä, että minä ikävöin?
Eli ei vastannut, hän makasi ääneti, ikäänkuin ajatuksiin vaipuneena.
— Arne, et sinä saa lähteä pois! sanoi Eli ja lämmin lehahti Arnea vastaan.
— Välistä ei minun enään niin tee mielikään.