— Eli, luuletko minun tekevän pilkkaa siitä pienestä runosta, jonka sinä olet sepittänyt?
— En luule, Arne; mutta en minä sitä ole tehnyt.
— Toinenko sen sitte on tehnyt?
— Se tuli noin vaan.
— Sittehän sinä voit sen minulle sanoakin.
— Ei, ei, ei se ole sellaistakaan, Arne; älä sitä enään minulta pyydä.
Varmaan hän kätki pään peitteen alle, sillä viime sanoja tuskin kuuli.
— Eli, nyt et ole minulle niin hyvä kuin minä olen ollut sinulle! ja
Arne nousi.
— Arne, se on toista — sinä et ymmärrä minua — mutta se oli — en itsekään tiedä — toisen kerran — älä minuun pahastu, Arne! älä lähde luotani!
Eli rupesi itkemään.