— Eli, mikä sinun on? — Arne kuunteli. — Oletko sairas?… Hän ei itsekään sitä uskonut. Eli yhä itki; Arnesta tuntui siltä, että hänen nyt täytyy mennä eteenpäin tai peräytyä. — Eli.
— Mitä?
He puhuivat molemmat kuiskaten.
— Anna minulle kätesi!
Eli ei vastannut; Arne kuunteli tarkkaan, lyhyesti — hapuili peitettä myöten ja tapasi lämpöisen, pienen käden, joka oli paljaana.
Samassa kuului portaissa askelia ja he päästivät toistensa kädet. Äiti siellä toi tulta.
— Istutte liian kauvan pimeissä, sanoi hän ja laski kynttiläjalan pöydälle. Mutta ei Eli enempää kuin Arnekaan sietänyt valoa. Eli käänsi pään tyynyä vastaan, Arne varjosti kädellä silmiään. — Niin kyllä; se koskee aluksi hiukan, sanoi äiti, — mutta kyllä se sitte menee ohitse.
Arne hapuroi lattialta lakkiaan, jota ei ollut ottanut mukaansa, ja läksi sitte.
Seuraavana päivänä kuuli hän, että Eli päivällisen jälkeen aikoi hetkiseksi tulla alas. Hän keräsi työkalunsa ja sanoi hyvästi. Kun Eli tuli alas, oli hän lähtenyt.