Myöhään pääsee kevät tunturien keskelle. Posti, joka talvella kulki valtatietä kolme kertaa viikossa, tulee jo huhtikuussa vain yhden kerran ja silloin tuntevat asukkaat, että heidän ulkopuolellaan on lumi sulanut, jäät lähteneet, laivat kulussa ja aura upotettu maahan. Täällä lepää hanki vielä kolmen kyynärän korkuisena, karja ammuu navetassa ja linnut tulevat, mutta piilevät viluisina kätköissään. Joku harva matkustaja kertoo jättäneensä rattaansa laaksoon ja hänellä on kukkia, joita näyttää ja jotka hän on poiminut tienvierestä. Silloin valtaa kansan kaihomieli, ihmiset kulkevat levottomina ja puhelevat toisilleen, katselevat aurinkoa ja ympärilleen, miten paljon se minäkin päivänä jaksaa saada aikaan. He siroittelevat tuhkaa lumelle ja ajattelevat niitä, jotka nyt poimivat kukkia.
Tähän vuodenaikaan tulla tallusti vanha Margit Kampen kerran pappilaan ja pyysi saada puhua papin kanssa. Ja hänet käskettiin kansliaan, missä pappi, hintelä, vaaleatukkainen mies, suurten silmien edessä lasit, ystävällisesti otti hänet vastaan, tunsi hänet ja käski häntä istumaan.
— Arneako se asia nyt taas koskee? kysyi hän, ikäänkuin samasta asiasta useamminkin olisi ollut kysymys.
— Niin, Herra nähköön, sanoi Margit. — Eihän minulla koskaan ole hänestä muuta sanottavaa kuin hyvää, ja kuitenkin on olo niin raskasta.
Hän oli hyvin surullisen näköinen.
— Joko se ikävä taas on tullut? kysyi pappi.
— Pahempana kuin koskaan ennen, sanoi äiti. — En usko hänen pysyvän luonani kunnes kevät ehtii tänne ylös asti.
— Onhan hän luvannut, ettei lähde luotasi.
— Onhan hän luvannut; mutta herra Jumala, saahan hän itse päättää; kun mieli palaa pois, niin täytyy hänen kai lähteä. Miten minun silloin käykään?
— Minä uskon vaan viimeiseen asti, ettei hän heitä sinua, sanoi pappi.