— Niin kyllä; mutta entä kun hän ei viihdy kotona. Otanko minä sen omalletunnolleni, että olen tiellä: välistä minä ajattelen, että minun itseni pitäisi käskeä häntä lähtemään.
— Mistä sinä tiedät, että hän nyt ikävöi entistä enemmän?
— Voi — monesta syystä. Sydäntalvesta asti ei hän ole tehnyt kylällä työtä ainoatakaan kertaa. Sensijaan hän on tehnyt kolme kaupunginmatkaa ja joka kerta viipynyt kauvan poissa. Hän ei melkein koskaan puhu työtä tehdessään ja ennen hän sentään usein puhui. Hän saattaa pitkiä aikoja yksinään istua ylistuvan pienessä ikkunassa ja katsella tuntureille päin, sille puolelle missä Kampenin jyrkänne on; hän istuu siinä koko sunnuntai-iltapäivän ja usein, kun on kuuvalo, istuu hän siinä myöhään yöhön?
— Eikö hän koskaan lue sinulle?
— Kyllä hän joka sunnuntai sekä lukee että veisaa minulle, kuinkas muuten, mutta hän pitää niinkuin kiirettä, paitsi jonkun kerran, jolloin hän tekee sen melkein liian perinpohjaisesti.
— Eikö hän sitte koskaan puhu sinun kanssasi?
— Usein on niin pitkiä aikoja välillä, että minun ihan itsekseni täytyy itkeä. Silloin hän sen kyllä näkee ja rupeaa puhumaan, mutta aina keveistä asioista, ei koskaan raskaista.
Pappi asteli edestakaisin, sitte hän pysähtyi ja kysyi:
— Mikset sinä sitte sano hänelle mitään?
Kului pitkä aika ennenkuin Margit tähän vastasi; hän huokasi monta kertaa, hän katsoi alas ja katsoi sivulle, hän käänteli nenäliinaansa.