— Minä olen tänään tullut tänne puhumaan papin kanssa asiasta, joka kovasti painaa mieltäni.
— Puhu vaan suoraan, se helpoittaa mieltäsi!
— Minä tiedän että se helpoittaa; sillä minä olen monta vuotta yksin kantanut sitä ja vuosi vuodelta se on käynyt raskaammaksi.
— Mitä se on, hyvä ystävä? Hetken perästä hän sanoi:
— Minä olen tehnyt suuren synnin poikaani vastaan. Hän rupesi itkemään. Pappi astui ihan likelle häntä.
— Tunnusta se, niin rukoilemme yhdessä, että Jumala antaa sen sinulle anteeksi.
Margit nyyhki ja kuivasi silmiään, mutta rupesi taas itkemään, kun aikoi ruveta puhumaan ja niin kävi monta kertaa. Pappi lohdutti häntä ja sanoi, ettei se varmaankaan ollut mitään niin kovin rikollista, hän oli varmaan liian ankara itseään vastaan, j.n.e. Mutta Margit itki eikä päässyt puheenalkuun ennenkuin pappi oli istuutunut hänen rinnalleen ja puhunut hänelle rohkaisevia sanoja. Vähitellen Margit sitte sai puhutuksi:
— Pojalla oli lapsena kovat päivät ja silloin häneen tarttui matkustamisen halu. Sitte hän tapasi Kristianin, joka nyt on tullut upporikkaaksi siellä, missä ne kaivavat kultaa. Kristian antoi Arnelle niin paljon kirjoja, ettei hän enään ollut kuin meikäläinen; yökaudet he istuivat yhdessä ja kun Kristian läksi, tahtoi poika perässä. Mutta silloin kaatui isä kuoliaaksi ja poika lupasi, ettei koskaan heitä minua. Mutta minä olin kuin kana, joka on hautonut ankan munan. Kun poikanen oli päässyt henkiin, tahtoi se suurille vesille ja minä jäin rannalle huutamaan. Jollei hän itse päässytkään maailmalle, niin pääsivät hänen laulunsa ja joka aamu minä luulin, että hänen vuoteensa olisi tyhjänä.
Silloin hänelle tuli tavattoman pitkämatkainen kirje, varmaan se oli Kristianilta. Jumala minulle anteeksi antakoon, että minä kätkin sen! Minä luulin sen siihen jäävän, mutta tuli toinenkin kirje ja kun olin kätkenyt ensimäisen, täytyi minun kätkeä toinenkin. Mutta eivätkö ne olleetkin kuin polttamaisillaan läven siihen paikkaan kirstua missä ne olivat; ja niitä minun täytyi ajatella siitä hetkestä jolloin silmäni aukaisin siihen asti kun ne ummistin. Etkä ole hullumpata nähnyt, sillä tuli kolmaskin kirje! Neljännestunnin minä pitelin sitä käsissäni, kolme päivää minä kannoin sitä povellani ja punnitsin itsekseni antaisinko sen hänelle vai panisinko toisten joukkoon; mutta ehkäpä sillä olisi ollut voimaa houkutella pojan pois luotani, enkä minä saanut sitä annetuksi, vaan panin sen muiden joukkoon. Sitte minä joka päivä kuljin tuskissani sekä niiden tähden, jotka makasivat kirstussa, että niiden uusien tähden, jotka ehkä olivat tulossa. Joka ihmistä, joka taloon tuli, minä pelkäsin; jos me kahden istuimme huoneessa ja joku kävi kiinni oveen, niin minä vapisin; sillä saattoihan sieltä tulla kirje ja silloin hän sai sen. Kun hän oli kylällä, ajattelin minä kotona, että nyt hän ehkä saa siellä kirjeen ja siinä puhutaan niistä, jotka ennen ovat tulleet. Kun hän palasi kotiin, katselin minä pitkän matkan päästä hänen kasvojaan ja Herra Jumala kuinka iloiseksi minä tulin, kun hän hymyili, sillä silloin hän ei ollut saanut kirjettä! Hän oli käynyt niin kauniiksi, ihan kuin isänsä, mutta vaaleanverisemmäksi ja lempeämmäksi. Ja sitte hänellä oli niin kaunis laulunääni; — kun hän istui kynnyksellä ilta-auringon paisteessa, korotti äänensä tunturia kohti ja odotti vastausta, silloin minä tunsin, etten koskaan jaksaisi häntä kadottaa! — Kun minä vaan näin hänet tai tiesin, että hän oli likellä ja kun hän oli edes jonkun kerran iloisen näköinen ja silloin tällöin sanoi minulle sanan, niin en enempää toivonut maan päällä enkä olisi suonut ainoaakaan kyyneltä itkemättömäksi.
Mutta juuri kun hän jo näytti paremmin viihtyvän ja tulevan toimeen ihmisten joukossa, tuli postikonttorista sana, että sinne on tullut neljäs kirje ja siinä on kaksi sataa taalaria! — Minä pelkäsin siihen paikkaan pyörtyväni: mitä minun nyt oli tehtävä? Kirjeen sentään saattoi toimittaa pois tieltä, mutta entä rahat? En moneen yöhön saanut unta niiden rahojen tähden; jonkun aikaa minä pidin niitä yliskamarissa, sitte kellarissa tynnörin takana, kerran minä jo olin niin onneton, että panin ne ikkunalle, jotta hän löytäisi ne! Kun kuulin hänen tulevan, otin ne taas. Mutta vihdoin kuitenkin keksin keinon: minä annoin rahat hänelle ja sanoin niiden jääneen muorin ajoilta. Hän kaivoi ne maahan, niinkuin itsekin olin aikonut tehdä ja siellähän ne ovat tallessa. Mutta sitte piti vielä käymän niin, että hän juuri sinä syksynä eräänä iltana ihmetteli, että Kristian kokonaan oli hänet unohtanut.