Silloin ratkesi haava taasen auki ja rahat polttivat; synti se oli ollut; eikä siitä synnistä ollut mitään hyötyä ollut!
Se äiti, joka rikkoo lastansa vastaan, on onnettomin kaikista äideistä; — — ja kuitenkin minä tein sen pelkästä rakkaudesta. — — Kai minun sitte siitä pitääkin saada se rangaistus, että menetän rakkaimpani. Sillä sydäntalvesta asti on häneen taas tullut se ikävöimisen nuotti; sitä nuottia hän on laulanut pojasta asti ja joka kerta kun minä sen kuulen, käyn kalpeaksi. Silloin minä saatan tehdä mitä tahansa, ja katsokaa nyt tätä… Hän otti povestaan pienen paperin, kääri sen auki ja antoi papille. — Tällaisia hän kirjoittelee lomahetkinä; varmaan se käy siihen nuottiin. Otin sen mukaani, kun en voi lukea niin pientä kirjoitusta; katsokaa eikö siinä vaan puhuta matkasta. —
Tässä paperissa oli vain yksi värssy. Toisesta värssystä oli siellä täällä puoli tai koko säe, ikäänkuin se olisi ollut unohtunut laulu, jota hän taas värssy värssyltä muistutteli mieleensä. Ensimäinen värssy kuului:
Koska mailman ma nähnenkään tunturin tuolla puolen? Täällä äärellä lumen, jään; siellä metsiä vehreänään — minne mieleni entää, uskaltaisinko lentää!
— Puhutaanko siinä matkasta? kysyi Margit, jonka silmät riippuivat kiinni papin silmissä.
— Puhutaan, vastasi pappi ja päästi paperin käsistään.
— Tiesinhän minä sen! Voi Jumala sentään, tunsinhan minä sen nuotin!
Hän tuijotti pappiin, kädet ristissä, peloissaan, jännityksessä, kyynelten vieriessä alas poskia.
Mutta tähän ei pappi tietänyt enempää neuvoa kuin hän itsekään.
— Pojan täytyy yksin päättää tämä, sanoi hän. — Elämä ei ota muuttuakseen hänen tähtensä, mutta kaikki riippuu siitä, voiko hän kerran itse silmätä syvemmälle elämään. Nyt hänen kyllä tekee mieli matkustaa ikäänkuin elämää etsimään.