— Mutta ihanhan hän sitte tekee kuin entinen akka, sanoi Margit.
— Entinen akka? kysyi pappi.
— Niin, hän joka matkusti hakemaan auringonpaistetta, sensijaan että olisi hakannut ikkunan seinäänsä.
Pappi hämmästyi hänen teräväjärkisyyttään; mutta eihän hän ensi kertaa johtunut tähän aiheeseen; Margit ei seitsemään, kahdeksaan vuoteen ollut muuta mitään ajatellut.
— Luuletko hänen lähtevän? Mitä minä teen? Ja entä rahat? ja kirjeet?
Kaikki ahdisti häntä yhtaikaa.
— Niin, kirjeitten kanssa et ole menetellyt oikein. Sinä et voi puolustaa sitä, että olet pidättänyt toisen omaa. Mutta vielä pahempi on, että olet saattanut kanssakristityn huonoon valoon poikasi silmissä, vaikkei hän sitä ole ansainnut, ja pahinta on, että se on henkilö, jota hän rakasti ja joka sydämellisesti piti hänestä. Mutta rukoilkaamme Jumalaa antamaan sinulle anteeksi; rukoilkaamme molemmat.
Margitin pää painui alas; hän istui vielä kädet ristissä.
— Kuinka minä pyytäisinkin häneltä anteeksi, kun vaan ensin tietäisin hänen jäävän.
Varmaan hän erehtyi sekä Jumalaan että Arneen nähden. Pappi ei ollut sitä huomaavinaan.