— Kun sinä sen kerran nyt sanot, niin tätä minä kyllä tarkoitin.
— Hahhahhahhah, voi sinuasi, Margit, Margit! — — Katsotaan nyt mitä voidaan tehdä, sillä, totta puhuen, ovat vaimoni ja tyttäreni jo kauvan ajatelleet samaa kuin minä.
— Onko se mahdollista?
Margit nosti silmänsä. Hän oli niin iloisen ja samalla ujon näköinen, että papin oikein piti iloita katsellessaan hänen kauniita, rehellisiä kasvojaan, joissa lapsellisuus oli päässyt säilymään kaikesta surusta ja tuskasta huolimatta.
— Niin, niin, Margit, sinulle, jolla on niin paljon rakkautta, täytyy kai sekä Jumalasi että poikasi antaa anteeksi mitä olet rikkonut. Rangaistusta on kai ollut sekin alituinen, suuri hätä, jossa olet elänyt; katsotaan nyt tahtooko Jumala tehdä siitä lopun, sillä jos hän tahtoo, niin nyt hän meitä auttaa.
Margit päästi syvän huokauksen ja päästi vielä toisen ja kolmannenkin; sitte hän nousi, kiitti, niiasi, läksi ja niiasi vielä ovessa. Mutta tuskin oli hän päässyt oven ulkopuolelle, kun hän kävi kuin toiseksi ihmiseksi. Hän nosti taivasta kohti nopean, kiitollisuutta säteilevän katseen ja riensi alas portaita, ja jota kauvemma hän pääsi ihmisten ilmoilta, sitä enemmän hän piti kiirettä ja niin köykäisin askelin kuin hän sinä päivänä asteli Kampenia kohti, ei hän moniin monituisiin vuosiin ollut sitä tietä astellut. Kun hän pääsi niin kauvas, että hän näki savun paksuna ja iloisesti tupruavan piipusta, siunasi hän rakennusta, taloa ja pappia ja Arnea — ja muisti samassa, että päivälliseksi pitää olla savustettua lihaa, joka oli hänen himoruokaansa.
NELJÄSTOISTA LUKU.
Kampen oli kaunis talo. Se sijaitsi ylätasangolla, alapuolellaan Kampenin jyrkänne, yläpuolella kylätie. Tien yläpuoli kasvoi tiheää metsää, vähän korkeammalla kulki vuoriharjanne ja sen takana kohosivat siniset tunturit lumineen. Kampenin jyrkänteen toisellakin puolella oli leveä vuoriharjanne, joka ensin kiersi koko Mustanjärven, joka sillä puolella missä Böen oli, kohosi sitte Kampenia kohti, mutta kääntyi samassa syrjään sen leveän laaksomaan tieltä, jota sanottiin Alamaaksi ja joka alkoi juuri siinä. Kampen oli nimittäin viimeinen talo ylämaassa.
Asuinrakennuksen pääovi oli tielle päin; siitä oli tielle noin pari tuhatta askelta ja sinne johti polku, tiheitä koivuja molemmin puolin. Kummankin puolen uutisviljelyksiä oli metsää; talon peltoja ja niittyjä saattoi laajentaa niin kauvas kuin vaan mieli teki; ne olivat monessa suhteessa erinomaisessa kunnossa. Talon edessä oli pieni puutarha. Arne hoiti sitä kuten kirjat olivat neuvoneet. Vasemmalla talosta olivat navettarakennukset ja muut ulkohuoneet; ne olivat enimmäkseen uudet ja rakennetut neliön muotoon päärakennusta kohti. Päärakennus oli maalattu punaiseksi; se oli kaksikerroksinen, turvekattoinen ja katolla kasvoi pieniä pensaita. Toiselta harjalta kohosi tuuliviiri ja korkeapyrstöinen rautakukko siinä kieputtelihe.
Kevät oli tullut tunturiseuduille; oli sunnuntai-aamu, ilma hiukan painavaa, mutta tuuletonta ja lauhaa; sumut vaappuivat metsän päällä, mutta Margit arveli niiden päivemmällä hajoavan. Arne oli lukenut äidilleen saarnan ja veisannut virsiä, se oli tehnyt hänelle hyvää; nyt hän oli täysissä juhlatamineissaan, menossa pappilaan. Hän avasi oven, tuore lehvänhaju lehahti häntä vastaan, puutarha värisi aamusumussa kasteen vallassa; mutta Kampenin jyrkänteeltä kuului väkevää tohinaa, silloin tällöin se puski niin, että silmissä ja korvissa kumahti.