Arne läksi nousemaan. Jota kauvemma hän koskesta tuli, sitä enemmän katosi kohinasta kumeus ja se soi syvänä urkuäänenä yli koko maiseman.
— Jumala häntä hänen retkellään suojelkoon! sanoi äiti, avasi ikkunan ja seurasi häntä silmillään, kunnes pensaikko hänet peitti. Sumut hälvenivät hälvenemistään, aurinko raivautui esiin, vainioilla ja puutarhassa alkoi kihistä elämä. Kaikki Arnen työ versoi ja vihannoi, kantaen äidille lemuaan ja iloaan. Kaunis on sille kevät, jolla kauvan on ollut talvi.
Arnella ei ollut pappilaan mitään erityistä asiaa, hänen piti vaan käydä kuulemassa sanomalehtiä, joita piti yhteisesti papin kanssa. Hän oli hiljan nähnyt useitten norjalaisten nimiä, joilta kullankaivuu mainiosti oli luonnistunut Amerikassa, ja niiden joukossa oli Kristiankin. Nyt oli Arne kuullut sellaista huhua, että Kristiania odotettiin kotiin. Tästäkin saattoi varmaan saada tietoa pappilassa ja — jos Kristian todella oli saapunut kotiin kaupunkiin, aikoi Arne käydä häntä tapaamassa kevätkylvöjen ja heinänteon välillä. Nämä asiat liikkuivat hänen mielessään, kunnes hän pääsi niin kauvas, että näki Mustanjärven ja toisella puolen vettä Böenin. Sumutkin hälvenivät samassa, aurinko valautui ylängölle, tunturin harja loisti, sumut lepäsivät sen sylissä, metsä tummensi vettä oikealla puolella, mutta rakennusten edustalla oli hiukan sileämpää ja valkoinen hiekka kimmelteli auringossa. Äkkiä olivat hänen ajatuksensa kiinni punaisessa rakennuksessa valkoisine ovineen ja ikkunapielineen, joitten mukaan hän oli omansa maalannut. Hän ei muistanut ensimäisiä raskaita päiviä siellä; hän muisti vaan sen kesän, jonka hän ja Eli olivat eläneet Elin sairasvuoteen ääressä. Senjälkeen hän ei ollut siellä käynyt, hän ei tahtonut sinne mennä, ei mistään hinnasta. Kun hänen ajatuksensa vaan tätä asiaa koskettivat, ujostui hän ja punastui ja siitä huolimatta tapahtui se uudelleen ja uudelleen, joka päivä ja monta kertaa päivässä — ja jos mikä, niin tämä oli omiaan karkoittamaan häntä näiltä mailta.
Hän asteli nopeasti ikäänkuin päästäkseen kauvas kaikesta, mutta jota kauvemma hän kulki, sitä likemmä Böeniä hän tuli ja sitä enemmän hän sitä katseli. Sumut olivat ihan poissa, taivas kaartui kirkkaana toiselta tunturinharjalta toiselle, linnut uiskentelivat korkeudessa, huudellen toisilleen halki aurinkoisen, iloisen ilman, maat vastasivat miljoonin kukkasin; ei ollut Kampenin koskeakaan vaatimassa iloa polvilleen, ikäänkuin alistumaan juhlallisuuteen, vaan elämäniloisena, ylenannettuna se ryöppysi, lauloi, välkkyili ja raikui kohti loppumatonta korkeutta!
Arne oli kävellyt tulisen kuumaksi; hän viskautui nurmeen mäen alle, katseli Böeniin ja kääntyi toiselle kyljelleen, jottei enään sinne katselisi. Samassa kuuli hän päänsä päältä laulua, niin heleää, ettei hän ikinä ollut kuullut vertaa; se kumpusi yli niityn, lintujen viserryksen lomasta, ja ennenkuin hän oikein oli tuntenut säveltä, oli hän tuntenut sanat; sillä sävel oli hänen lempisävelensä ja sanoja hän oli kantanut mielessään pojasta pitäen — ja unohtanut ne samassa kun vihdoin sai ne ilmoille. Hän hypähti pystyyn ikäänkuin ottaakseen kiinni sanoja, mutta pidättyi ja kuunteli; ensi värssy, toinen värssy, kolmas, neljäs värssy hänen omaa unohdettua lauluaan tulla nelisti hänen luokseen:
Koska mailman ma nähnenkään tunturin tuolla puolen? Täällä äärellä lumen, jään; siellä metsiä vehreänään — minne mieleni entää, uskaltaisinko lentää!
Kotka ilmoja kiitelee tunturin tuolle puolen, nuorna liikkuvi, liitelee; niin hän luontonsa karkaisee, istuu mihin on mieli — hänen on ilman pieli!
Marjapuuni sa kaukomaan, tunturin tuolle puolen kaivannetko sa milloinkaan? Kun olet kukkia valkeanaan, linnut oksilla kiikkuu, mitä sun mielessä liikkuu?
Ikäni kaiken kaipasin tunturin tuolle puolen — toteutuisiko kerrankin, muuten varmaan sammuisin — kuulin ma linnulta sadun, opin jo tuulelta ladun!
Lentävä lintu, mikä sun toi
tunturin tuolta puolen?
Siellä on pesäpuut paremmat, oi;
kylät ja kaupungit nähdä voi!
Kaihon sa olet tuonut,
vaan et siipiä suonut!