Enkö mä koskaan pääsekkään tunturin tuolle puolen? Vuoret katseeni piirittää, sulkevi tieni lumi ja jää — miss' oli lapsuuden kehto, sammuuko eloni ehtoo?
Ei, minä tahdon lentohon tunturin tuolle puolen! Täällä niin ahdas, painava on, nuori on mieleni peloton — suo minun kerran koittaa, tahdon ma esteet voittaa!
Kerran lennän mä, tiedän sen tunturin tuolle puolen! Aukaise kaukotoiveiden portti, oi Herra, ees raollen! Vaan jos suljet sen kiini, riudun ma unelmiini! —
Arne viipyi paikoillaan kunnes viime värssy, viime sanat olivat vaienneet; hän kuuli taas lintujen ilakoivan, mutta itse hän ei tietänyt uskaltaisiko liikkua. Täytyi hänen toki tietää kuka oli laulanut; hän nosti jalkaansa ja astui niin varovasti, ettei kuullut nurmenkaan kahisevan. Pieni perhonen istuutui kukkaan ihan hänen jalkainsa edessä, nousi, lensi taasen pienen pätkän päähän, nousi taas, lensi taas vähän matkaa, nousi taas Ja niin sitä mentiin koko mäen mitta, jota ylös Arne ryömi. Mutta siinä tuli vastaan tiheä pensas, hän ei tahtonutkaan kauvemmas; sillä nyt hän saattoi nähdä. Lintu kahahti lentoon pensaasta, kirkaisi peloissaan ja lensi rinteen taakse. Silloin nosti tyttö katsettaan, tyttö, joka siellä istui. Arne kyykistyi syvään alas, pidätti henkeään, sydän löi, hän kuuli joka lyönnin, kuunteli kuuntelemistaan eikä uskaltanut kajota lehteenkään. Sillä olihan se hän, olihan se Eli! — Pitkän, pitkän ajan perästä nosti Arne hetkiseksi silmiään, hän olisi mielellään astunut askeleen likemmä; mutta linnun pesä saattoi olla pensaan alla eikä hän uskaltanut. Hän katseli siis vain lehtien lomitse sitä mukaan kuin ne vetäytyivät yhteen tai eroon. Aurinko valoi kultiaan tyttöön, hänen yllään oli musta, hihaton liivihame, päässä pojan hattu; se oli irrallaan ja putoamaisillaan toiselle puolelle; sylissä lepäsi kirja ja kirjan päällä koko joukko metsäkukkia, oikea käsi hapuili hajamielisesti kukkien joukossa, vasen nojasi polveen ja sen varassa lepäsi pää. Hän katseli sinnepäin minne lintu oli lentänyt eikä saattanut tietää oliko hän itkenyt.
Mitään kauniimpaa ei Arne eläissään ollut nähnyt, ei unessa eikä valveella. Aurinko valoikin kaikki kultansa tyttöön ja hänen istumasijalleen ja laulu liiteli hänen ympärillään, vaikka se aikoja sitte oli vaiennut, niin että Arnen ajatus yhä oli siinä; hän veti henkeään, yksin sydänkin löi laulun tahtiin.
Tyttö avasi kirjan, mutta pani sen samassa kiinni ja istui entiseen tapaansa. Hän rupesi hyräilemään laulua "Puussa oli lehdet, kukkaumputkin". Arne kuuli sen, vaikkei Eli oikein muistanut sanoja eikä säveltä, vaan usein lauloi väärin. Viime värssyn osasi hän paraiten ja sentähden hän sen ottikin uudelleen; mutta hän lauloi sen näin:
Ja puuhun kypsyi marjat, niin punasia nuo.
"Oi anna", pyysi neitonen kuin herranterttu tuo.
Puu vastas: "mielellään
Mä aivan ilman jään,
Sa herranterttunen —"
Äkkiä hän sitte hypähti pystyyn, ravisti kaikki kukat menemään, joikui niin että sävel kieri ilman halki ja varmaan kuului Böeniin asti. Ja sitte hän läksi juoksemaan! — — Entä jos huutaisi hänen peräänsä? Ei! — Tyttö hyppeli alas mäkiä, lauloi ja rallatteli; hattu putosi päästä, hän otti sen ylös; hän seisoi keskellä korkeinta heinää.
— Huudanko minä? ajatteli Arne. — Hän katsoo taakseen!
Arne maahan. Kesti kauvan ennenkuin hän uskalsi tirkistää ympärilleen. Ensin hän vaan nosti päätään eikä nähnyt tyttöä; — sitte hän kapusi polvilleen eikä nähnyt; — — vihdoin ihan pystyyn, — ei, tyttö oli poissa! — —