Arne ei enään viitsinyt lähteä pappilaan. Hän ei viitsinyt mitään! — Sitte hän istui siinä missä tyttö oli istunut, istui siinä vielä silloinkin, kun aurinko likeni keskipäivän korkeutta. Järvellä ei käynyt ainoaakaan värettä, taloista rupesivat sauhut kiirimään ilmaan, ruisrääkät lakkasivat kaihertamasta, pikkulinnut kyllä vielä ilakoivat, mutta vetäytyivät metsään päin, kaste oli poissa ja heinä seisoi vakavan hiljaa, ei tuntunut tuulen henkeä, lehdet riippuivat liikkumattomina, tunnin kuluttua oli aurinko oleva keskipäivän korkeudessa. Ei Arne tietänyt mistä lienee johtunut, että hän siinä muovaili pientä runoa; pehmeä sävel tuli ja tarjoutui liittymään runoon ja, rinta ihmeellisen täynnä lauhuutta, sävel likeni ja poistui, kunnes se oli tuonut mukanansa kokonaisen kuvan.
Arne lauloi hiljaa, kuten oli laulun sepittänytkin:
Käy metsän polkuja poikanen,
Käy poikanen;
Hän tapas niin kumman sävelen,
Oi sävelen.
Teki pillin oksasta seljapuun,
Hän seljapuun;
Ja unohtui sen soitteluun,
Sen soitteluun.
Tuo sävel se satuja kertoili,
Se kertoili;
Vaan kesken sointua vaikeni,
Se vaikeni.
Unessa jälleen kuuli sen,
Hän kuuli sen;
Se soi niin hienosti hivellen,
Niin hivellen.
Havahti äkkiä unestaan,
Hän unestaan;
Vaan kiinni sävelt' ei saanutkaan,
Hän saanutkaan.
"Ah, Herra, muusta ma huoli en,
Ma huoli en;
Kun annat mulle vaan sävelen,
Sen sävelen!"
Näin Herra vastas: "On ystäväs',
Se on ystäväs;
Vaan turhaan pyydät sä elämäs,
Sä elämäs."
"Sen vangiks' saada — et koskaan saa,
Et koskaan saa,
Sa kiinni kauneinta unelmaa,
Sa unelmaa!"