VIIDESTOISTA LUKU.
Oli kesäinen sunnuntai-ilta; pappi oli tullut kotiin kirkosta ja Margit oli istunut hänen luonaan likelle seitsemää. Silloin hän sanoi hyvästi ja kiiruhti alas portaita pihamaalle, sillä hän oli juuri äkännyt Eli Böenin, joka siinä kauvan oli leikkinyt papin pojan ja oman veljensä kanssa.
— Hyvää iltaa! sanoi Margit ja jäi seisomaan. — Jumal' antakoon.
— Hyvää iltaa! sanoi Eli. Hän oli polttavan punainen ja koetti pysäyttää leikin, vaikka pojat tunkivat hänen kimppuunsa; mutta hän pyysi pyytämistään ja sai vihdoinkin vapautta täksi illaksi.
— Enköhän minä tunnekin sinua, sanoi Margit.
— Taidat ehkä tuntea, vastasi toinen.
— Ethän sinä vaan ole Eli Böen?
Oli se kun olikin.
— Hyvänen aika! Vai olet sinä Eli Böen! Nyt minä jo näenkin, sinä, tulet äitiisi.
Elin ruskeanpunaiset hiukset olivat irtaantuneet, niin että ne valtoimina riippuivat selässä; hänen kasvonsa hehkuivat punaisina kuin marja, povi nousi ja laski, hän ei saanut puhutuksi, vaan nauroi omaa hengästymistään.