ROUVA (tarttuu rappusiin; Tjoelde laskee irti). Jos toki jakaisimme kuorman raskauden?
TJOELDE. Minun asioitani sin'et käsitä, — ja sinun asioistasi min'en ole ehtinyt puhumaan.
ROUVA. Niin — et ole.
(Alkaa nousta rappusia).
TJOELDE. Pitääkö mun auttaa sua?
ROUVA. Ei, kiitos vain.
TJOELDE. (astuen esiin). Aavistaneeko hän? Hän on aina semmoinen. — Hän on tykkänään vienyt multa miehuuden. — Mutta mitään muuta keinoa ei ole! Siis: — rahat! Onhan minulla muutama kultaraha täällä? (Rientää pulpetin luo, aukasee sen, lukee muutamia kultarahoja pulpetin kannelle, sattuu kohottamaan päätään ja huomaa vaimonsa, joka on istunut rappusille). Rakkaani, istutko siinä?
ROUVA. Minua alkoi niin vaivata. Kyllä minä menen.
(Nousee, astuu vitkaan rappusia ylös).
TJOELDE. Vaimorukka, hän on liian uupunut. (Tarkastelee) Ei! — 5, 6, 8, 10 — — nämät eivät riitä. Pitäisihän niitä vielä olla muutama kappale (etsii) — ja kun ne loppuvat, niin onhan mulla kello ja vitjat — — 20 — — 24 — — — ei, nyt ei löydy enää. Mutta paperit! Niitä en suinkaan millään muotoa saa unohtaa. (Etsii papereita, nostaa niitä pulpetille). — Maa polttaa jalkojani! Eikö hän jo tule? — Tuossapa ne roskat ovatkin. — Oi, se koskee häneen varmaankin katkerasti! Mutta kuitenkin vähemmin, kun minä olen poissa. Ihmiset ovat armeliaammat — sekä hänelle — että lapsille. Niin, lapset! — (Puuhaillen) Kunhan nyt vain pääsisin pois, pois, pois! Ajatukset kyllä seuraavat! — Kas tuossa hän onkin! — (Ääneen, säälitellen) Autanko mä sua?