ROUVA (nousee). Älkää! Minun tähteni, Jakobsen!
JAKOBSEN (jättää). Niin, teidän tähtenne, rouva; sillä teitä minä syvimmästi kunnioitan. Mutta kuinka saatan minä näyttää kasvojani niille, jotka olen syössyt onnettomuuteen? Ei maksa vaivaakaan kertoa asioiden oikeata menoa; sillä se ei tuottaisi niille jokapäivästä leipää! Ja kuinka saatan tavata vaimoani! (Liikutettuna) Hän on niin vakaasti luottanut minuun, hän, ja niihin, joihin minäkin luotin. Ja lapset sitten? — Lapsille se on ilkeintä, sillä ne kuulevat niin paljon kadulla. Ne saavat kai kohta kuulla, minkälainen isä heillä on; ne saavat kuulla sen niiden lapsilta, jotka minä olen onnettomuuteen polkenut.
ROUVA. Nyt tunnette itse, kuinka surkea tämä seikka on. Säästäkää sentähden muita; olkaa armelias!
JAKOBSEN. Teitä minä syvimmästi kunnioitan; — mutta kova on kotoinen kohtalomme, me emme saa nauttia leivänmuruakaan, jonka saattaisimme sanoa omaksemme; sillä minä olen niin suuressa velassa, ett'en sitä ikinäni maksaa voi! Se on katkerata se, rouva. Minkälaisiksi muuttuvat nyt minun ja lasteni iltahetket — ja sunnuntaipäivämme sitten? — Mutta — sen saakin hän kuulla minulta! Konna! Tuntikaudet minä sinua piinaan!
(Tjoelde pakenee peloissaan perälle, josta tulee virkamies, jota seuraa kaksi todistajaa sekä Sannaes. Tjoelde menee perälle, horjahtaa pulpettia vastaan nojautumaan, selkä tulioihin päin).
Neljäs kohtaus.
Entiset. Jako-oikeuden virkamies. Todistajat.
SANNAES.
VIRKAMIES. Anteeksi! Kirjat ja paperit.
(Tjoelde pelästyy, siirtäikse kamiinin tuo, johon nojaa).