VALBORG. Ei, tämä on liiaksi! Minä puhelin kanssanne nyt senvuoksi, että velvollisuuteni itseäni kohtaan vaatii minun karttamaan petollista asemaa, ja velvollisuuteni teitä kohtaan, säästämään teitä pettymyksestä, — ja sitä te kutsutte loukkaukseksi? Ken on tässä suhteessa loukannut toistaan?
SANNAES. Te, — kun voitte ajatella minusta semmoista! Se juuri on loukkaus! Te olette hirveästi katkeruuttanut mieltäni elämäni suloisimmasta työstä?
VALBORG. Mutta ainakin aivan ehdottomasti. Minua vain ilahuttaisi, jos olisin erehtynyt.
SANNAES (raivoissaan). Ilahuttaisi! Vai ilahuttaisi teitä se seikka, ett'en minä ole konnamainen heittiö!
VALBORG (tyynesti). Kuka nyt semmoisesta puhuu?
SANNAES. Te puhutte! Te tunnette minun sisällisimmän heikkouteni: — mutta siitä syystä luulla minun nyt vaanivan, koetellen keinotella isänne onnettomuudella, neiti, se — —. niin, min'en saata antaa kättäni sille, joka on ajatellut minusta niin katalaa! — Ja kun te niin useasti olette uudistanut tuon solvauksenne, ett'en enään osaa pelätä teitä, niin totisesti sanon samalla: — Nämät kädet (näyttää niitä) ovat kohmettuneet ja tulleet punaisiksi uskollisessa palveluksessa isänne talossa. Ja senvuoksi olisi hänen tyttärensä pitänyt pitää itsensä liian hyvänä pilkkaamaan niitä! (Aikoo mennä, kääntyy heti). — Ei, vielä yksi asia: Pyytäkää te nyt isältänne hänen kättänsä, ja pitäkää siitä lujasti kiini, sen sijaan että ai'otte hyljätä hänet juuri onnettomuuden päivänä. Se on parempi kuin pitää huolta minun tulevaisuudestani. Sillä siitä pidän kyllä itse huolen! (Aikoo mennä, kääntyy heti). Ja kun ensin hänen palveluksessaan, joka vast'edes lienee ankara palvelus, kunnialla saatte näin punaiset kädet, kuin minun tässä, sitte varmaankin ymmärrätte, kuinka katkerasti olette minua solvaissut! — Nyt ette sitä käsitä.
(Menee hyvin reippaasti konttorin ovea kohti).
VALBORG (lystillisesti). No, — hän raivosi! (Totisesti). Mutta todellakin —! (katselee oveen päin).
TJOELDE (ylhäältä). Sannaes!
SANNAES (ovessa, kovaa, kuni liikutuksessa). Niin!