VALBORG. Niin, minä tahdon kauppakonttoriin; mutta kernaimmin sinun konttoriisi.
TJOELDE (pelolla). Min'en ymmärtäne sinua — —?
VALBORG. Etkö ymmärrä minua, isä? Minusta tulee kelpo konttoristi, luulen ma. — Ja sittehän voimme alkaa alusta jälleen — ja koettaa, Jumalan avulla, maksaa velkasi.
TJOELDE (pelokkaalla ilolla). Lapsi! Mikä ajatus! Keltä sen olet saanutkaan!
VALBORG (käsi hänen kaulansa ympäri). Isä, anna mulle anteeksi rikokseni! Oi, minä koen kaikin voimin parantaa ne jälleen! Oi, minä ryhdyn kaikella sydämeni innolla toimiin ja — — —!
TJOELDE (vieläkin puoleksi epäillen). Lapsi? Mun lapseni?
VALBORG. Minulla on ääretön halu rakastamaan ja tekemään työtä! (Toisellakin kädellä hänen ympäriltään). Isä! Oi, kuinka minä sinua rakastan, ja kuinka minä teen työtä sinun eduksesi!
TJOELDE. Niin, nuo ovat sinun sanasi! Tuota minä jo aavistinkin sun pienuudestas saakka! Mutta me eksyimme toisistamme.
VALBORG. Ei siitä enää! Eteenpäin, isä, eteenpäin! — "Kaupat ja asiat, joita ei suuri liike vielä ole sekoittanut" —, niinhän ne sanat kuuluivat?
TJOELDE. Sekö lause sinuunkin tarttui?