VALBORG. Sitä voisi selittää ehkä toisellakin lailla. Mutta olkoon! — Kaikessa tapauksessa minä kuitenkin ensin tuon äänettömyyden katkaisin.
SANNAES. Mutta kuinka te sen teitte?
VALBORG. Niin, kuinka te olisitte tahtonut minun sen tekemään?
SANNAES. Paljon kernaammin konttorin hiljaisuus, kuin lystillisyys, — joka usein oli aivan käsittämätön.
VALBORG. Sekin ehkä sietäisi toisen selityksen; — vaan olkoon! Mutta enkö minä itse lystillisyydessänikin lähestynyt teitä, enkö kokenut käsittää teidän suhteitanne?
SANNAES. Kylliksi jo tästä, neiti! Kernaammin säästäisin kaikki selitykset — juuri tuosta syystä. Mutta niin paljon saatan toki sanoa, koska kaiken mokomin sitä vaaditte: Me olimme suljetut samaan huoneesen, viikosta viikkoon, kuukaudesta kuukauteen, jotta te vihdoin olitte pakoitettu huomaamaan minut ja mun pienen olentoni. Mutta tiesinhän minä, ett'ette muussa tapauksessa olisi kunnioittanut mua silmäykselläkään!
VALBORG. Niin, siinäpä nyt olemme! — Tiesinhän sen! Huomasinhan minä, että te jok'ainoan ystävyyden-osoitukseni väärin ymmärsitte.
SANNAES. Väärin? En, neiti, minä tunsin teidät aivan hyvin!
VALBORG. Niin, se oli mulle rangaistukseksi muinoisista teoistani!
SANNAES. Taivaan kautta, min'en tahdo tehdä teille väärin. Olipa myös jotain, joka teitä kunnioittikin. Te tunsitte sääliä minua kohtaan. Teidän täytyi vihdoin tuntea sitä. — Mutta, neiti, minä halveksin sääliä.