TJOELDE (hymyillen). Vai niin — —!
BERENT. Minä en luule koetusten juuri onnistuneen. Moisten seikkojen laita on aivan sama, kuin otus-joukon, johonka metsästäjä tähtää. Jos ensimäinen laukaus menee mäntyyn, eivät seuraavatkaan tavallisesti tahdo onnistua; varovaisuus kasvaa.
JAKOBSEN (on koettanut päästä Tjoelden luo; seisoo hattu kädessä). Minä olen lurjus, minä; — minä tiedän sen!
TJOELDE (ottaen häntä kädestä). No no, Jakobsen! —
JAKOBSEN. Minä olen suuri lurjus; — mutta minä myönnän sen!
TJOELDE. Mitäpä noista! Uskokaa, minua ilahuttaa, että nyt jälleen voin tehdä välimme hyväksi.
JAKOBSEN. Min'en saata puhua. Sydäntäni polttaa. (Yhä puristellen hänen kättään). Te olette paljon — paljon parempi mies, kuin minä. Sitä sanoin vaimollenikin: Kunnon mies, sanoin ma, (Liikutuksessaan).
TJOELDE (ottaa kätensä takaisin). Heittäkäämme kaikki entiset unholaan, Jakobsen, — kaikki, paitsi mitä hyvää on välillämme ollut! — Kuinka onnistuupi nykyään oluttehdas?
JAKOBSEN. He miks'ei! — Kun ihmiset vain hörppivät olutta niin hartaasti kuin nyt, niin — — —
BERENT. Jakobsen kyyditsi minut hyväntahtoisesti tänne. Matka oli erinomaisen hupainen. Jakobsen on oikea alkuperäisyyden esikuva.