SANNAES. Anteeksi!
VALBORG. Tehän toki tietänette, että vähän yli kahden vuoden sitten suuri, muhkea laivamme joutui haaksirikkoon ja että me kaikki pääsimme satamaan laivan pienellä pelastusveneellä. Mutta tottahan toki muistanette myöskin, että samalla kertaa oli laivassa nainen, joka ei tahtonut antaa itseänsä pelastaa; — mutta te pelastitte hänet mistäkään huolimatta, ja johdatitte hänet velvollisuutensa tuntoon! Ken oli silloin etevämpi? Ja sitten, — ken opetti mua työhön, täsmällisyyteen, järjestykseen, nöyryyteen ja luopumiseen? Kumpi meistä koko menneen ajan on ollut etevämpi? Ja tänään sitten? Ettekö te ole näyttänyt mulle, mitenkä jalo mieli saattaa uhrata elämänsä onnen ja pitää sitä ankarana velvollisuutenaan? Ei, Sannaes! Ellen senlaista miestä tuntisi itseäni etevämmäksi, olisin aivan kelvoton ajattelemaan teitä. Ettekä te sitä enää minusta luulekkaan!
SANNAES. Tiedänhän minä, että teidän sananne elähyttävät ja masentavat minut; — minun ei — — —
VALBORG (kesk.). Ei kenkään maailmassa voi saada teitä luopumaan siitä, minkä pidätte oikeana; mutta te ette enää pidä sitä oikeana!
SANNAES. Neiti, minä tarkoitan, teidän sananne saattavat mieleni liian kovaan liikkeesen, minun on vaikea johtaa sitä — —
VALBORG. — vasten sekä tuulta että virtaa, niin, se on luonnollista; mitä voitte siihen vastata?
SANNAES. Ett'ei sydämellisen yhteiselämän perustus ole ainoastaan kunnioituksessa — — —
VALBORG (hymyilee). — — vaan rakkaudessa.
SANNAES. Älkää ymmärtäkö väärin! Saattaisitteko te minun rinnallani astua seura-saliin, häpeämättä minun tähteni? — (Valborg hymyilee). Niin, te nauratte — sitä vain ajatellassannekin!
VALBORG (hymyillen). Minä nauran sitä, että te teette vähäpätöisyyden suureksi tärkeydeksi!