VALBORG. Min'en luule erhettyneeni itse asiassa. Kenties minä ymmärrän väärin sinut, isä. Sillä se, jota sinä kutsut toivoksi, runollisuudeksi, neroksi — eikö se juuri ole keinoittelemista toisten omaisuudella, — kun tietää itsellään olevan velkoja enemmän, kuin varoja?
TJOELDE. Mutta juuri sen tietäminen voipi ollakkin mitä vaikein.
VALBORG. Vai niin? — Minä arvelin hänen kirjoistaan näkevän — —
TJOELDE. — velat ja varat, tiettyä se. Mutta omaisuuden arvo on vaihtelevainen, ja aina on tekeillä yritys, jonka menestymistä ei varmaan tiedä, mutta joka mahdollisesti voipi saattaa seikat aivan toiselle kannalle.
VALBORG. Elleivät varat riitä velkoihin, ovat kaikki yritykset keinoittelemista muiden rahoilla.
TJOELDE. No — — olkoompa vain; mutt'ei varastetuilla rahoilla, — vaan uskotuilla rahoilla.
VALBORG. Niin, uskotuilla siinä petollisessa luulossa, että velanottaja muka on varakas.
TJOELDE. Ne rahat saattavat ehkä pelastaa kaikki kaikesta.
VALBORG. Se ei kuitenkaan ole muuta, kuin että hän saapi ne valheella.
TJOELDE. Sinä käytät kovia sanoja.