HAMAR. Niin kauvan sinä viskelet tuota sormusta, että — —
SIGNE. No, noin olet sinä sanonut jo niin monta kertaa, että sekin mua ilettää! (kääntää tuolin niin, että on selin sekä katsojiin että Hamar'iin).
HAMAR. Sinä olet niin hellitelty lapsi, että olisi synti, pitää kaikkia lauseitasi tosina — —
SIGNE. No, tuokin vielä — sataviideskolmatta kerta! — Uh, mene tiehes!
HAMAR. Mutta etkö nyt ymmärrä, kuinka naurettavaksi sinä itsesi teet, kun olet mustasukkainen hevoseen? Oletko koskaan kuullut mokomata?
SIGNE (hypähtää ylös). Aa, sinä saat minut vielä pakahtumaan — kiusanhenki! Minä huomaan sinussa väliin jotakin niin inhoittavaa — - (polkien jalkaansa). Minä halveksin sinua!
HAMAR (hymyillen). Ainoastaan Voilakan tähden — —?
SIGNE. En, vaan sinun, sinun, sinun tähtesi! Minä tunnen itseni toisinaan niin onnettomaksi, että olisin valmis vaikeroiden heittäimään lattialle — tai juoksemaan kuulumattomiin! Anna mun olla! Etkö mene matkaasi!
HAMAR. Kyllä, minä en tälläkään kertaa korjannut sormusta lattialta.
SIGNE. Et, vaan mene, mene, mene, mene! (istuu; pyrskähtää itkemään).