JAKOBSEN (hirveän kovaa). Hyvät herrat! (Äänettömyys. Jakobsen jatkaa tavallisella äänellä; murteellisesti). Suotakoon yksinkertaisenkin miehen sanoa sananen tässä juhlallisessa tilaisuudessa.
Kun minä tulin konsuli Tjoelden palvelukseen, olin pieni piimäsuu, aivan köyhä; mutta hän on vetänyt minut loasta. (Nauravat) Minä olen nyt — — se, mikä olen, hyvät herrat! Jos siis kukaan voipi puhua konsuli Tjoeldestä, olen minä ensimäinen; sillä minä tunnen hänet. Minä tiedän, että hän on kelpo mies.
LIND (Tjoeldelle). Lapsilta ja päihtyneiltä — —
TJOELDE (hymyillen). Kuulee totuuden!
JAKOBSEN. Moni on, joka sanoo yhtä ja toista, — ja hällä on tietysti vikansa, hälläkin. Mutta kun minä olen näin hienossa seurassa, sanon ainoastaan: Tjoelde on, piru vieköön, paras koko tästä roskaväestä! (nauravat).
TJOELDE (ystävällisesti). No, no — jo riittää, Jakobsen!
JAKOBSEN. Eipä riitäkkään. Sillä me olemme unohtaneet yhden maljan, vaikka olemme yllin kyllin syöneet ja juoneet jok'ainoa.
(Nauravat, Falbe taputtaa käsiään ja huutaa bravo).
JAKOBSEN. Niin, ei se ole mitään naurettavaa, se, sillä minä tarkoitan rouva Tjoelden maljaa, sitä emme ole juoneet!
LIND. Bravo!