TJOELDE. Varokaa! — Niin, totta on, minä olen nyt kadotuksen partahalla! Totta on, minä olen kolme vuotta taistellut ja tehnyt mitä ihminen voipi, päästäkseni turmion yli! Minä voin sanoa käyttäneeni sankarin voimaa, voittaakseni taisteluni. Mutta se ansaitsisi myöskin tulla palkituksi. Teillä on valtuuskirja, teitä uskotaan, — huomatkaa kutsumuksenne, älkää antako minun sitä itsellenne opettaa! Minä sanon teille; niin, minä sanon teille: Kauheata olisi, jos satoja ihmisiä teidän tähtenne joutuisi hukkaan!
BERENT. Lopettakaahan jo!
TJOELDE. Empä, hiisi vie, — lopettaisin semmoisen taistelun mielettömällä antaumisella!
BERENT. No, millä te sen sitte ai'otte lopettaa?
TJOELDE. Ei ole ainoatakaan keinoa, jota en olisi ajatellut — oi, tuhansia kertoja! Minä tiedän, mitä mun on tekeminen! Tuo kehno pikkukaupungin pilkka, koko rannikon kadehtiakunnan vahingon-ilo, se ei saa koskaan kaikua korviini.
BERENT. Millä sen estätte?
TJOELDE. Sen saatte nähdä! — (Enemmän ja enemmän innoissaan). Ettekö millään ehdolla auta mua?
BERENT. En.
TJOELDE. Te tahdotte minun heti paikalla, juuri tässä valmistamaan konkurssi-anomukseni?
BERENT. Tahdon.