TJOELDE. En — no niin — periköön piru sekä sinut että minut —
BERENT — ja Voilakan lisäksi!
TJOELDE. Voilakan?
BERENT. Minä tarkoitan sen herrastushevosen, jolla ratsastaen te neliseen palasitte Möller'in huutokaupasta. Antakaa ampua itsenne hevosen selästä, tuon viimeisen, suuren kauppaliike-valheenne kruunaukseksi, (hiljaa; lähempänä) — tai heittäkää valheen kaapu, jos vielä voitte, — ja konkurssi on teille suuremmaksi hyödyksi, kuin koko rikkautenne tähän saakka on ollut.
TJOELDE (pudottaa pistoolin, vaipuu, purskahtaen itkuun, tuolille.
Äänettöm.).
BERENT. Te olette taistellut ylenluonnollisesti näinä kolmena vuotena! Tuskin tunnen ketään, joka olisi voinut, minkä te olette voinut. Mutta te olette menettänyt itsenne siinä taistelussa. — Älkää nyt paetko konkurssia ja sen katkeruutta. Ainoastaan se puhdistaa sielunne.
TJOELDE (kasvot käsiin peitettynä, katkerasti itkien). Oi, oi, oi!
BERENT. Te olette moittinut minun menetystapaani. Siihen vastaan: Minä suon teille anteeksi teidän menestystapanne. — — — (Äänettöm.) Koettakaa nyt nähdä tilanne semmoisena, kuin se on, ja kärsikää kohtalonne miehen tavoin.
TJOELDE (kuin ennen). Oi!
BERENT. Lienettehän te jo perinpohjin uupunut; — antakaa sentähden kaiken olla sillään!