ROUVA FALK. Ei, ei! En milloinkaan ole tuntenut niinkuin nyt, että olen nämät kahdeksan vuotta ollut vuoristossa. Kaikki kirjat maailman suurista liikkeistä tuolla ulkona eivät ole tuottaneet kylliksi valoa. Ne himmenevät ihmishyörinän ensimmäisestä elonsäteen vilkauksesta. Ja sinun uusi pukusi, muotikas hattusikin … nuot värit, niitten yhdistykset osottavat kehittynyttä kauneuden aistia, jota ei minulla enää ole; niissä ilakoi tuhansittain mielijohteita, joita en minä ole pitänyt silmällä. Sinun olentosi levittää tänne tuoksun jostakin ikiraikkaasta, joka ei enää ole olemassa minua varten. Sinä olet ihan kevyt, vilkas, mielittelevä ympärilläni; kaikki täällä muuttuu vanhaksi, katkonaiseksi, … mutta minä kaikkein enimmän!
OGOOT. Ei, nyt minun täytyy puhua sinulle, mitä hän sanoi, koska et tahdo uskoa minua itseä.
ROUVA FALK.
Eipä hän tuntenutkaan minua?
OGOOT. Ei, se onkin vaan välillisesti sinusta; sillä hän sanoi, ettei hän milloinkaan ollut niin halannut tuntea ketäkään ihmistä, kuin hän nyt halasi tuntea sinua. Sillä minun kanssani seurustellen oli hän saanut ilmi sinut — hän käytti aina tuota lausetta! — ja se on välttämättömästi oleva —
ROUVA FALK. Ei, ei enempää! Minä en kestä sitä! — Että se juuri oli hän, jota me —
OGOOT.
— Olemme niin vihanneet! — niin, eikö se ole kummallista?
ROUVA FALK.
Ensi kerralla, kun lennät ulos —
OGOOT.
Niin, eiköhän? —
ROUVA FALK.
Tuot sinä helman täyden sovitusta ja rakkautta!
OGOOT. Mutta kenelle tulee siitä kunnia, täti, jos ei sinulle, sinulle, joka olet "holhonut" minua — puhuaksemme teologein tapaan. Ja sinä vaikeroitset, ettäs täällä kotona istuessas olet muuttunut törkeäksi ja pahaksi — ja tiesi mitä kaikkia, sinä, joka tehtaastasi saatat laskea ulos semmoisen voitonjumalattaren.