HAGBART.
Matkustaa pois!
PIISPA.
Setäsi, professorin luoksi, esimerkiksi. Viikoksi tai pariksi vaan.
Sinun tarvitsee päästä selville — sekä yhdessä että toisessa asiassa.
Sinä olet kovasti kiihdyksissä.
HAGBART.
Niin olen; mutta —
PIISPA.
Sano!
HAGBART. Olen ollut kiihdyksissä kauemmin kuin luuletkaan. Nimittäin siitä päivästä asti talvella, jolloin puhuin niin väärin rouva Falkista.
PIISPA.
Ei juuri väärin; mutta —
HAGBART. Väärin aivan! Se oli elämäni kohtalon käännin. Tuommoiseen vimmaan oli minun joutuminen. Nyt vihdoin kauhistuin itseäni, — niin, en tahdo vaivata sinua kaikella pitkällä taistelullani; sitä et nähnyt; sillä minä en ollut täällä. Mutta kun lopulta sairastuin ja oli tuohon kylpypaikkaan lähteminen ja siellä sain nähdä Ogootin, — siinä oli enemmän kuin ikinä olin aavistanutkaan, oli terveys itse, oli uudenmoinen ihminen, oli elon oma ääni ja liikunto ylen viehättävässä ihanuudessa! Et taida arvatakaan, kuinka jo kohta silloin halasin saada nähdä sitäkin henkilöä, joka oli kasvattanut hänet. Sen sydämessä asui varmaan jotain semmoista, jota minä olin kaivannut, — aina kaivannut! Sillä kaikki täällä — nyt sen sanon! — oli tosiaankin ollut minusta luonnotonta; ja tukehuttaakseni tuota kaipausta itsessäni, sen vuoksi rupesin noin vimmatun ankaraksi muita kohtaan. — Nöyryttävä on tunnustaa tuommoista. Mutta se on totta. Olen aina ollut kömpelö ja tuima. — Mutta mitäpä aioin sanoa?
PIISPA.
Aioit tietysti puhua rouva Falkista.
HAGBART. Niin. — Setä armas, älä nyt ajattele pahaa. Mutta en ole voinut olla yhtäkään näistä päivistä erinänsä hänestä.
PIISPA.
Se on siis hän, jonka kanssa olet puhunut.