(He istuutuvat.)
PIISPA. Hyvä Hagbartini, suo minun kohta tunnustaa, että minäkin olen kokenut jotain viime tapausten jälkeen. Ja siitä olen oppinut tietämään, etten ollut oikeassa rouva Falkin suhteen.
HAGBART.
Toden tottako?
PIISPA. Minä olen päättänyt hänestä sekä liian aikaisin, että liian ankarasti. Se on yksi helmasyntejämme. Ja olen liian paljon noudattanut ihmisten mieliä, liian vähän tuntenut sitä rakkautta, joka antaisi rohkeutta tehdä hyvää. Hänestä, jota katsoin vähemmän-arvoiseksi, olen oppinut tietämään sen.
HAGBART. Sinä et tiedä, kuinka kiitolliseksi teet minut noilla sanoilla — ja onnelliseksi!
PIISPA. Minä sanon vielä. Sen kautta, että teimme väärin häntä vastaan, viettelimme sinutkin, joka silloin vielä uskoit meitä, tekemään väärin häntä vastaan, ja nuorison tapaan vielä ankarammin, kuin me itse. Tämä synnytti sinussa vasta-vaikutuksen, joka johdatti rakkauteen. Jos rakkaus oli synti, olimme me syypäät siihen.
HAGBART.
Mutta se ei ole mikään synti.
PIISPA. Ei. Mutta sinun tietosi siitä, että me katsoisimme sitä synniksi, kiivastutti sinun oikeuden tuntoasi ja enensi rakkauttasi. Sinä olet jaloluontoinen.
HAGBART.
Oi Jumala, kuinka olen sinua tästälähin rakastava, setä!
PIISPA. Sentähden olen istahtanut kanssasi, Hagbart, pyytääkseni anteeksi sinulta. Ja häneltä! Ja siltä kansaltakin, jota minun tulee johdattaa, mutta johon en tarpeeksi luottanut. Sillä siinäkin ovat useimmat hyviä; he olisivat seuranneet, jos minulla olisi ollut miehuutta mennä edellä.