Sali oli kohta täynnä sitä satulasepänhajua, joka seurasi Skarlieta. Magnhild olisi tahtonut avata akkunan, mutta malttoi mielensä ja peräytyi.
"Missä vuokralaisesi on?" — "Hän on tuolla toisella puolen." —
"Asuuko sielläkin joku?" — "Asuu eräs rouva Bang tyttärensä kanssa."
— "Niidenkö kanssa siis sinä seurustelet?" — "Niin!"
Skarlie nousi seisaalle, riisui yltänsä takin, sitten liivin ja kaulahuivin. Hän pisti piipunpesänsä täyteen, sytytti sen palamaan ja istui jälleen, tällä kertaa nojaten toista käsivarttaan kyynäspäähän sekä poltellen. Hän silmäili naljakkaasti hymyillen aviopuolisoaan. "Vai tahdot sinä siis nyt ruveta hienoksi vallasnaiseksi, Magnhild?" Toinen ei vastannut. "Vai niin! Mun täytyy kai siis alkaa päällen tulla herrasveikariksi!" — Magnhild käännähtyi ja katseli hymyillen häntä: rinta kasvaen mitä taajinta tummanpunaista karvaa oli paljaana, sillä paita oli auki, naama oli päivän paahtama ja pääkallo valkoisena. "Peijakas, kuinka tarkastatkin minua! — Enhän kai tosin ole niin kaunis mies kuin vuokralaisesi, voinen ajatella?" "Tahdotko jotain syötävää?" kysyi Magnhild. — "Minä söin jo laivassa." — "Entäs juotavaa?" Magnhild meni noutamaan pullon olutta ja asetti sen pöydälle ynnä lasin. Mies kaasi pullosta lasiin, joi ja katseli juodessaan poikki kadun. "Kas siinäpä saakelin vallasnainen! Sekö siis se rouva?" Magnhild lensi tulipunaiseksi, sillä hänkin näki rouvan seisovan akkunassa tuijottaen puolialastonta miestä.
Hän pakeni sänkykamariin ja sieltä ulos puutarhaan, jonne vihdoin istautui.
Hän oli kai istunut siellä muutaman minuutin, kun kuuli sänkykamarin ovessa kuljettavan, sitten keittiön ovessa ja kohta perästä miehensä aukaisevan oven puutarhaan: "Magnhild? — Oikein, siellä se on!" Pikku Magdan vaaleakutrinen pää pujahti esiin, katsellen ympärilleen kaikkialle, kunnes keksi Magnhildin ja silloin vitkalleen kulki häntä kohden. Skarlie oli peräytynyt.
"Minä kysyisin, etkö tulisi meille syömään?" — "Tervehdi ja kiitä, en voi ma sitä nyt." Lapsi seisoi hiljaa tuumiskellen, kunnes kysäisi: "Mikset voi sitä? Tuonko miehen takia et voi?" — "Niin!" — "Kuka hän on?" — Magnhildin liikkui jo huulilla: "Se on minun —", mutta hän ei saanut sanaa sanotuksi, sen sijaan kääntyi hän toisaalle, salatakseen lapselta liikutustaan. Magda seisoi kauan ääneti, mutta vihdoin: "Miksi itket, Magnhild?" Tämä lausuttiin niin kauniisti; se soi kuin muistutellen koko siitä valoisasta maailmasta, joka nyt jälleen sulkeutui. Senjälkeen hän kuiskasi: "Älä kysele minulta enää, Magda pienoinen, vaan palaja kotiin tästä puutarhan portista, ja sano äidillesi etten minä enää voi tulla." Magda meni, katsahtaen vielä taakseen pari kertaa.
Magnhild poisti silmistään kaikki kyynelten jäljet ja lähti kaupungille ostoksille, sillä hänen ruokasäiliönsä oli melkein tyhjänä.
Kun hän kotiin tultuaan palasi salin kautta, istui Skarlie vielä tuolissaan, oli kaiketi hiukan nukahtanut; nyt hän haukotteli ja rupesi nysäänsä pistämään. — "Olihan tuo herrasnainen tuollapuolen naimisissa, sanoit sa?" "Kyllä niin." — "Onkos herra taiteilija myöskin nainut?" — "En minä tiedä." — "Minä näin heidän suutelevan toisiaan", sanoi Skarlie.
Magnhild kalpeni, sitten punastui. "Sitä en minä milloinkaan ole nähnyt!" — "Ei, ei, he eivät kyllä uskoneet minunkaan sitä näkevän", sanoi hän ja sytytti piippuaan. Magnhild olisi saattanut lyödä häntä.
Magnhild meni keittiöön, mutta ei kuitenkaan voinut olla tulematta takaisin sisään. Skarlie virkoi: "Eipä ole kumma, että he suosivat sinua, sillä olethan siellä ollut asetettuna noin niinkuin esiliinan eli vartian virkaan." Magnhild tuli tuoden liinaa levitettäväksi pöydälle. Sen hän viskasi suoraan vasten miehensä nauravaa naamaa. Mutta Skarlie sieppasi sen lennosta kiinni ja nauroi vain rennommin, jopa niin että kyynelet helmeilivät silmistä, hän ei saanut hillittyä niitä.