Ne nopeat, varmat silmäykset, joita he vaihtoivat keskenään, näyttivät katsojasta taistelun otteilta. Mies nauraen, viekkaana, vaimo leimahtaen taistelun halusta. Ottelu ei ottanut loppuakseen — siitäkö että he ehkä mieltyivät toisiinsa? tai taisteluun vai aineeseenko? Ellei Tande olisi tullut alas, olisivat he töin tuskin eronneet ennen päivällistä. Mutta silloin vaihdettiin tervehdykset, Skarlie tuli ontuen ja yhä edelleen hymyillen, ja molemmat muut astuivat rouva Bangin luo, joka nauroi ääneensä.
"Saakelin rouva!" lausui Skarlie riemastuneena, "kylläpä hän osaa vääntää pään nurin miehenpuolelta!" Ja rapsien nysäänsä tyhjäksi lisäsi hän: "Ellei hän olisi niin kiltti, olisi hän saamarin riivattu — se nainen näkee kaikki!" Magnhild seisoi ja odotti lisää. Mies katsahti pari kertaa häneen, sillä välin kun hän täytti nysäänsä nahkakukkarostaan; hän näytti jotenkin siltä, joka ajattelee: "Sanonko ma sen vai enkö?" Magnhild tunsi tuon katseen ja meni. Mutta ehkä juuri tämä liikunto päästi kiusottelun halun voitolle. "Rouva oli tosiaan nähnyt, että yöllä loisti valkeaa työpajan päällisestä huoneesta. Mä ajattelin, että hän myöskin kysyisi, josko — —" Magnhild oli jo keittiössä.
Päivällisten aikana ajoivat vaunut esiin. Skarlie oli aikeissa matkustaa ylämaihin ostamaan lihaa työmiehilleen meren rannalla.
Hänen matkalle lähdettyään tuli rouva Bang juosten poikki kadun. Kävi kuten aina: ei hän vielä ehtinyt hymyillen seista salissa, ennenkuin kaikki pahat ajatukset, joita Magnhild oli mielessään hautonut hänestä, häpeissään hiipivät tiehensä ja hän sanatonna rukoillen anteeksi taipui sen kiivauden alle, jolla rouva Bang nyt painoi häntä rintaansa vasten, suuteli häntä ja hyväillen laski hänen päänsä vasten olkapäätään — tällä kertaa sanaakaan sanomatta. Mutta Magnhild suli myötätuntoon jokaisesta käden hivelystä, kuten ennen syleilystä ja suutelusta. Kun rouva Bang päästi hänet, lähtivät kumpikin omalle taholleen, Magnhild taittaen muutamia kuihtuneita oksia jostain kukasta ikkunalla.
Silloin hän tunsi rouva Bangin lämpöisen hengityksen poskellaan ja kaulallaan. "Ystäväni", kuuluu hiljainen kuiskaus hänen korvaansa, "suloinen, puhdas ystäväiseni! Sinä talutat petoeläintä lapsenkäsin."
Magnhild värisi kuullessaan nämä sanat, tuntiessaan tämän lämpöisen hengitelmän, joka valeli ne ikäänkuin loihtimalla. Rouva Bang näki kyyneliä vierähtävän Magnhildin kädelle: "Älä murehdi!" kuiskasi hän. "Laulussa omistat loihtusormuksen, jota voit kierahuttaa, milloin haluat pois! — Älä itke!" Ja hän käänsi hänet ympäri itseänsä kohti. "Ehtoopäivällä on kaunis ilma, ehtoopäivällä liitymme taas yhteen metsässä ja salissa ja laulamme yhdessä ja nauramme yhdessä. Ah, ei meillä enää ole monta yhdessä-olo päivää!" Magnhildia pisti sydämeen, syksy oli lähellä — ja niinpä hänen jälleen oli oltava yksin.
VII.
He seisoivat jälestä puolenpäivän ylhäällä pianon luona ja lauloivat, kun kuulivat Skarlien tulevan kotiin, alipuoliseen saliin. Mutta he eivät vaihtaneet tästä sanaakaan keskenään, jatkoivat vain. He lauloivat vihdoin kynttiläin ollessa viritettyinä, mutta avointen ikkunain takaa.
Magnhildin tultua alas, oli Skarliekin avannut ikkunansa ja istui nurkkatuolissaan. Hän nousi ja sulki ikkunat, laski alas käärekaihtimet ja sytytti sill'aikaa kynttilät. Mutta vielä pimeässä alkoi hän kiitellä äsken kuulemaansa laulua ja varsinkin sen säestöä. Hän kiitteli myös Magnhildin ääntä samoin kuin rouva Bangin altoa, mutta palasi silloin aina Magnhildin sopraanoon: "Se on puhdas — niinkuin itsekin olet, lapseni!" hän sanoi. Hän oli juuri silloin tulitikulla koskettanut kynttilän liekkiä, ja seisten tämän yläpuolella näytti melkein kauniilta. Niin hiljaiset ja vakavat olivat hänen älykkäät kasvonsa. Mutta eipä aikaakaan, kun jo toiset tuumat alkoivat niissä elehtiä. Muutos oli tulossa.
"Sillä välin kuin te lauloitte, tuli rouva Bangin mies, insinöörikapteini tänne." Magnhild luuli miehensä pilaa puhuvan. Mutta Skarlie lisäsi. "Hän makasi tuolla akkunakomerossa ja kuunteli." Sitten Skarlie nauroi.