KUNINGATAR. Bothwell, minä olen hetken lapsi; minä unohdan että elän pelkkien vihollisten parissa; jos te lähdette, niin minä olen hukassa!
BOTHWELL. Mutta jos minä jään, niin sysäätte minut pian luotanne!
KUNINGATAR. Minä — teitäkö?
BOTHWELL. Antakaa minulle siis se varmuus, joka sitoo teidät, huolimatta kaikista teidän hetkistänne!
KUNINGATAR. Te tarkoitatte —?
BOTHWELL (menee pöydän luo, panee paperin pöydälle, levittää sen ja astuu takaisin).
KUNINGATAR (lähestyy ja lukee). Tietysti — aviokontrahti: — ei koskaan!
BOTHWELL (on vaiti).
KUNINGATAR. Minäkö menisin teille vaimoksi, eräälle aatelismiehistäni, Bothwell'in jarlille — ha, ha, ha! — En, en nauranutkaan! (pitempi vaitiolo). Teidän hengessänne ja tahdossanne on jotain suurenmoista, joka välistä minua viehättää, mutta välistä taas, — niin nyt, tuommoisena, kuin tuossa seisotte — minä pelkään teitä, pelkään teitä enemmän kuin kaikkia lordeja yhdessä!
BOTHWELL. Teillä on siis syytä siihen.