— Taidetaan kulkea ilmassa, sanoi hän.
— Niin kuljetaan, vastasi mies.
Mutta kun he olivat kulkeneet vieläkin kauemmaksi, rupesi Blessommen tunnustelemaan seutua.
— Taitaa olla Vaagea, sanoi hän.
— Kyllä, me olemme nyt perillä, vastasi mies ja Blessommenin mielestä oli matka mennyt pian.
— Kiitoksia hyvästä kyydistä, sanoi hän.
— Kiitoksia vaan itsellesi, vastasi mies ja lisäsi läjäyttäessään hevosta piiskallaan: — nyt taitaa olla parasta, ettet katso taaksesi!
— En, en, arveli Blessommen ja läksi taivaltamaan mäkien poikki. Mutta silloin nousi hänen takanaan sellainen rytinä ja rätinä, että hän luuli koko tunturin kaatuvan maahan ja koko maailma oli kuin tulessa; hän katsahti taakseen ja näki silloin valkokaapuisen miehen ajavan räiskyvien tulenliekkien läpi vuoreen, joka porttina oli häntä vastassa. Blessommen vähän hämmästyi matkaseuraansa ja aikoi kääntää pois päänsä; mutta pää pysyi kääntyneenä sinne päin minne se oli kääntyneenä eikä Blessommen enään ikänä saanut päätään oikein päin.
Sellaista ei poika iässään ollut kuullut. Hän ei enää uskaltanut pyytää isää kertomaan, mutta varhain seuraavana aamuna kysyi hän äidiltä, eikö hänkin osannut satuja. Osasihan hän, mutta ne kertoivat enimmäkseen prinsessoista, jotka istuivat vankeudessa seitsemän vuotta, kunnes oikea prinssi tuli. Poika luuli, että kaikki mitä hän kuuli ja luki, eli ihan hänen ympärillään.
Hän oli kahdeksan vuoden vanha, kun talvi-iltana ensimmäinen vieras astui sisään ovesta. Hänellä oli musta tukka eikä Trond koskaan ollut nähnyt sellaista. Hän toivotti lyhyesti hyvää iltaa ja astui tupaan, Trond pelästyi ja istuutui jakkaralle lieden ääreen. Äiti käski miestä peremmälle istumaan; hän istuutui ja silloin tuli äiti katselleeksi häntä likemmin.