— Sinun täytyy sanoa se ennenkuin lähdet, sillä minä en suinkaan tule perässä.
— Botolf! huudahti nainen ja kääntyi, mutta jäi seisomaan.
Mies lausui:
— Minä olen luvannut olla kysymättä, se on totta. Ja minä pidänkin lupaukseni, jos niin tahdot. Mutta sitten on kaikki lopussa.
Nainen purskahti itkuun ja tuli lähemmäksi. Hänen hento, pieni ruumiinsa, hienot kädet, hänen pehmeät, vaaleat hiuksensa, joiden ympäriltä huivi oli valunut niskaan, hänen silmänsä ja huulensa — kaikki säteili sekä erikseen että yhdessä; aurinko paistoi suoraan häneen. Mies karkasi pystyyn.
— Niin, sinä tiedät, että kun katsot minuun noin, niin minä annan perään. Mutta minä tiedän minäkin, että jälkeenpäin tulee aina vain pahempaa. Etkö sinä ymmärrä sitä, että vaikka minä sata kertaa lupaisin sinulle, etten tahdo tietää mitään menneisyydestäsi, niin en saa rauhaa, en voi pitää lupaustani!
Koko hänen muotonsa ilmaisi rakkauden tuskaa, joka ei ollut eilispäivältä kotoisin.
— Botolf, sinähän lupasit minulle silloin kun et koskaan antanut minun olla rauhassa, ettet kajoaisi siihen, mitä en minä koskaan, koskaan voi sinulle sanoa. Sinä lupasit minulle sen juhlallisesti, sinä sanoit, että se oli sinulle yhdentekevää, ettet muusta välittänyt kuin vain minusta itsestäni. — Botolf!
Ja nainen oli polvillaan hänen edessään kanervikossa, hän itki kuin hengenhädässä, hän katseli häneen, kyynelten yhä puhuessa kieltään; eikä mies ikinä ollut nähnyt mitään niin kaunista ja onnetonta.
— Herra armahtakoon minua! sanoi hän ja kimmahti pystyyn, mutta istuutui samassa taas. — Kun sinä pitäisit minusta edes senverran, että voisit luottaa minuun — kuinka me voisimme olla onnelliset!