— Ja kun sinä hiukankin voisit luottaa minuun! rukoili nainen ja ryömi polvillaan likemmäksi; sitten hän lisäsi: — Pitää sinusta? Sinä yönä, jolloin minä jouduin kannelle — meidän laivamme oli törmännyt yhteen sinun laivasi kanssa, sinä seisoit vanteissa komentamassa —, en ikinä ollut nähnyt mitään niin voimakasta; minä pidin sinusta heti! Ja kun sinä kannoit minua veneeseen, ja laivat upposivat, - silloin minä tunsin sellaista elämänhalua! — ja minä olin luullut, etten sellaista koskaan enää tuntisi.
Hän vaikeni ja itki, mutta sitten hän laski kädet ristiin hänen polvensa päälle.
— Botolf! rukoili hän, — ole suuri, ole suuri, niinkuin silloin, kun otit minut paljaana — vain minut! — Botolf!
Miltei karusti vastasi mies:
— Miksi sinä kiusaat minua? Tiedäthän sinä, etten minä voi! Sieluahan me tahdomme — emme sitä! — Ensi päivinä sellainen käy, mutta ei sitten.
Nainen vetäytyi pois ja lausui toivottomana:
— Oi ei, elämää ei koskaan enää saa eheäksi; oi Jumala! ja hän tyrskähti itkemään.
— Anna sinä minulle koko elämäsi äläkä vain sirpaletta, niin minun elämäni tulee eheäksi.
Mies puhui voimakkaasti, ikäänkuin rohkaistakseen häntä, ja hän näki hänen taistelevan.
— Voita itsesi, uskalla! Pahempaa kuin tämä on, ei voi tulla.