— Vai Pladsenin torpan pojan kanssa. — Lähdetkö paikalla sisään minun kanssani!
Viides luku.
Kun Öyvind seuraavana aamuna avasi silmänsä, heräsi hän pitkästä, virkistävästä unesta ja onnellisesta unennäöstä. Marit oli lekotellut vuorella ja viskannut lehtiä hänen päälleen, hän oli ottanut ne vastaan ja viskannut takaisin ylös; lehvät olivat nousseet ja laskeneet tuhansissa väreissä ja muodoissa; aurinko paistoi ja koko vuori välkkyi. Herätessään etsi hän sitä kaikkea, katsellen ympärilleen; samassa muisti hän eilispäivän, ja entinen pistävä, haavoittava tunne rinnassa alkoi taas tuntua. Siitä en ikinä enää pääse, ajatteli hän ja tunsi olevansa niin veltto, että olisi luullut koko tulevaisuuden menneen.
— Nyt sinä olet maannut tarpeeksesi, sanoi äiti, joka kehräsi vieressä.
— Ylös nyt ja syömään; isäsi on jo metsässä hakkaamassa puita.
Tämä ääni ikäänkuin auttoi häntä ja hän nousi hiukan rohkeammin. Äiti varmaan muisteli omaa tanssiaikaansa; sillä hän rallatti rukkinsa ääressä, pojan puidessa ylleen ja syödessä; pojan täytyi nousta pöydästä ja mennä ikkunan luo; entinen raskaus ja haluttomuus laskeutui taas painamaan häntä; hänen täytyi koota voimansa ja ruveta ajattelemaan työtä. Sää oli muuttunut, ilma oli käynyt vähän kylmemmäksi, joten se, joka eilen uhkasi tulla alas sateena, tulikin lumiräntänä. Hän puki ylleen lumisääryksensä, karvalakin, merimiestakin ja kintaat, sanoi hyvästi ja läksi, kirves olalla.
Lumi lankesi hitaasti, suurina, märkinä läisköinä; hän taivalsi ylös kelkkamäkeä poiketakseen vasemmalle metsään; hän ei koskaan, talvella enempää kuin kesälläkään, ollut kulkenut siitä kelkkamäestä muistamatta jotakin, joka teki mielen iloiseksi ja jota hän ikävöi. Nyt se oli kuollut, raskas tie, hän kahlasi märässä lumessa, polvet olivat kankeat, eilinen tanssi vaiko haluttomuus siihen lienee ollut syypää; nyt hän tunsi, että kelkkamäkien aika oli mennyt, mennyt sekä tältä vuodelta että ainaiseksi. Muuta hän ikävöi siinä astellessaan puiden välissä, lumen hiljaa langetessa maille; pelästynyt metsäkana kirkaisi ja lentää lepatti parin sylen päähän; muuten oli kaikki sellaisessa odotuksessa, ikäänkuin joku sana olisi ollut lausuttava eikä sitä lausuttu. Mutta mitä hän ikävöi, sitä ei hän itsekään selvästi tiennyt; ei hän ikävöinyt kotiin eikä poiskaan, ei huvituksiin eikä työhön; jonnekin korkealle hän ikävöi, jonnekin, joka oli kuin laulua. Vähitellen muodostui siitä varma toivomus: hän tahtoo keväällä päästä edes -ja siinä tilaisuudessa olla numero yksi. Sydän sykki, kun hän sitä ajatteli, ja ennenkuin hän kuuli isän kirveen iskevän vapiseviin puihin, oli tämä toivomus juurtunut häneen syvemmälle kuin mikään muu, syntymästä asti. Isä ei tapansa mukaan sanonut hänelle montakaan sanaa; he hakkasivat molemmat puita ja vetivät ne kasoihin. Välistä sattuivat he yhteen ja kerran yhteen sattuessa päästi Öyvind raskaasti suustaan:
— Torppari saa kokea aika kovaa.
— Niinkuin kaikki muutkin, sanoi isä, sylki kouraansa ja tarttui kirveeseen.
Kun puu oli kaatunut ja isä veti sen kasaan, sanoi Öyvind:
— Jos te olisitte talollinen, niin ette te näin raataisi.