Öyvind ehti kohdata koulumestarin katseen samassa hetkessä, jolloin hän läksi ikkunasta; Baardi hymyili ja kääntyi takaisin vanhan Olen puoleen, joka ahersi eteenpäin pienin, lyhyin askelin, aina nostaen toista jalkaa korkeammalle kuin toista. Ulkopuolella kuului koulumestarin ääni lausuvan: "kyllä kai hän juuri on palannut kotiin", ja vanha Ole kaksi kertaa toistavan: "vai niin, vai niin".
He seisoivat kauan aikaa ääneti eteisessä. Äiti oli paennut siihen nurkkaan, missä maitohylly oli, Öyvind oli asettunut lempipaikalleen, selkä suurta pöytää vastaan ja kasvot oveen päin, isä istui hänen rinnallaan. Vihdoin koputettiin oveen ja koulumestari astui huoneeseen ja otti lakin päästään, rinnallaan Ole, joka niinikään otti lakin päästään; sen tehtyään hän kääntyi oveen päin sulkemaan sitä; hän oli niin hidas liikkeissään, nähtävästi häntä hävetti. Thore nousi ja pyysi heitä sisään. He asettuivat rinnatusten penkille ikkunan alle; Thore istuutui taasen.
Kosiminen tapahtui seuraavalla tavalla. Koulumestari: — Taitaa sittenkin tulla kaunis syksy.
Thore: — Onhan se viime aikoina ruvennut näyttämään paremmalta.
— Kyllä siitä nyt tulee seisovat ilmat, kun tuuli kerran on kääntynyt tuolle kulmalle.
— Onko teillä jo syysviljat korjuussa?
— Ei vielä; tämä Ole Nordistuen, jonka sinä kai tunnet, tahtoisi pyytää sinua, Öyvind, auttamaan, jos muuten sopii.
Öyvind: — Kun pyydetään, niin teenhän minä ’mitä voin.
— Ei hän tarkoita näitä likeisimpiä töitä, mutta talo ei hänestä tunnu menevän eteenpäin ja siltä kai puuttuu oikea hoito ja johto.
Öyvind: — Minä olen niin harvoin kotona…