Koulumestari katsahtaa Oleen. Ole tuntee, että nyt on lähdettävä lieskaan, rykäisee pari kertaa ja alkaa lyhyeen ja nopeasti:
— Se oli sillä tavalla, taikka on sillä tavalla — että, minä tarkoitan, että sinä niinkuin asettuisit olemaan meillä… että sinä niinkuin olisit meillä asumassa… silloin kun et ole matkoilla.
— Kiitoksia vain tarjouksesta, mutta minä asun mielelläni siellä missä asun.
Ole katsahtaa koulumestariin, joka sanoo:
— Olelta menee tänään vähän niinkuin nurin. Se on sellaista, että hän on käynyt täällä kerran aikaisemmin ja se muisto panee sanat ristiin hänen suussaan.
Ole puuttuu kiireesti puhumaan:
— Sellaista se on. Minä kävin hullun asioilla, tappelin niin kauan tytön kanssa, että puu mureni. Mutta ei muisteta niitä; ei sadepuro irroita isoja kiviä; ei toukokuun lumi kauan pysy; ei ukkosen jyrinä ihmistä tapa.
Kaikki neljä purskahtivat nauruun; koulumestari sanoo:
— Ole tarkoittaa, ettei niitä enää pidä muistaa, ei sinun, Öyvind, eikä
Thorenkaan.
Ole katsahtaa heihin eikä tiedä uskaltaako jatkaa, Silloin sanoo Thore: