»Odottakaa! Näettekö sen silmäyksen, minkä hän loi katurahvaaseen, kun se hurrasi hänelle? Ja merkitsettekö te hänelle sen enempää, kun hän saa tietää kaikki? Ette enempää kuin tuo ratsupoika!»
»Punaisia ruusuja, veljeni, vain punaisia ruusuja; minä toivon, että näette unissanne vain punaisia, punaisia ruusuja.»
KOLMAS LUKU
Bathin ylhäisessä seurapiirissä oltiin yhtä mieltä siitä, että hänen korkeutensa Chateaurien'in herttua oli hieno, ylen hieno mies, että hänen saattueensa ja ajoneuvonsa olivat komeammat kuin kenenkään muun; että hänen muotonsa oli jalo, hänen käytöksensä viehättävä. Toisten nuorten aatelismiesten seurassa oli hänen olentonsa hieman alentuvainen, sillä hänen ainoa vertaisensa oli hänen korkeutensa Winterset. Mutta se pantiin merkille, että kun hän kumartui suutelemaan jonkun ladyn kättä, ilmaisivat hänen piirteensä vain iloista ja altista ihailua.
Viikon kuluttua oli hän leskiarmojen epäjumala. Vanhat naiset tunsivat häntä kohtaan lämpimiä tunteita. Nuoret kaunottaret katsoivat häneen lempeästi, kun taas miehet tunsivat joko ihailua tai kateutta. Hän oli suunnattoman rikas. Vanha Bicksit, joka aina muka oli nähnyt kaikki, ei arvannut olla sanomatta käyneensä Chateaurien'issâ nykyisen herttuan isän aikana, puhuipa vielä laajalti ja yksityiskohtaisesti linnan ihmeteltävästä suurenmoisuudesta. Nuorella ylimyksellä oli vain yksi vika: hän oli huono peluri. Hän ei huolinut tavoittaa onnea noppa-arvalla tai kortilla. Hän myönsi hilpeästi syntyneensä seikkailuun haluttomaksi ja sanoi varmaankin menettävänsä suuren onnen, kun oli ilman taipumuksia sellaiseen.
Mutta ei kestänyt kauan, ennenkuin hän sai tilaisuutta näyttää taitoansa aseen käyttelyssä. Muuan Rohrer-niminen kapteeni, josta kulki muun muassa se maine, että hänellä oli tavattoman taitava ja verenhimoinen miekka, tuli eräänä iltana äkkiä Bathiin, ja seuraavana aamuna kyhnäisi hän aika tuntuvasti herra de Chateaurien'iâ kylpyravintolan salissa. Kyhnäisty kumarsi, kääntyi tyynesti selin ja jatkoi keskusteluansa seurassaan olevien herrojen kanssa. Kapteeni Rohrer pukkasi häntä uudemman kerran. Herra de Chateaurien katsoi silloin miestä suoraan silmiin ja pyysi kohteliaasti anteeksi, että oli niin pahasti tiellä. Silloin pyysi Rohrer saada esittelyttää itsensä hänelle ja lausui senjälkeisessä keskustelussa erinäisiä halventavia arvosteluita ranskalaisten rohkeudesta ja ominaisuuksista.
Ranskan hovista oli liikkeessä omituinen juoru: eräs kuninkaallinen prinssi, edellisen hallitsijan pojanpoika ja vallanperimykseen toiseksi oikeutettu, oli tehnyt tenän Ludvig XV:tä vastaan, joka oli käskenyt hänen mennä naimisiin heidän yhteisen serkkunsa Henriette-prinsessan kanssa. Sanottiin prinsessan olleen lämpimästi kiintyneen prinssiin, mutta tämän kieltäytyneen menemästä naimisiin hänen kanssaan kuninkaan käskystä. Ja huhu tiesi vielä oikullisen prinssin suostuneen mieluummin lähtemään syrjäiseen Vincennes'iin, jonne kuningas raivoissaan uhkasi hänet lähettää. Tämä juttu oli koko poliittisen Euroopan jännittävimpänä juoruna, ja kapteeni Rohrer, joka tahallansa esitti asian siten, että se siinä määrässä häväisi kaikkia ranskattaria, jotta ei ainoakaan ranskalainen mies saattanut sitä sivuuttaa satunnaisena kyynäspäänkyhnäyksenä, kertoi juttua moneen kertaan ja aivan vääristeltynä saadakseen aikaan skandaalia asiasta, joka ei läsnäolijoihin millään tavalla kuulunut.
Hän saavutti, mitä oli odottanut. Herra de Chateaurien keskeytti oman keskustelunsa ja kääntyi tyynesti hänen puoleensa. »Herra», sanoi hän, »vain siivoton ihminen kieltää Bourbon-Contin prinsessan jalon luonteen hyvät ja hienot ominaisuudet. Jokainen ranskalainen tietää, että hänen serkkunsa on niskuroiva ja kiittämätön olento, joka tunsi häntä kohtaan suurta kunnioitusta, mutta oli niin itsepäinen, ettei suvainnut edes kuninkaan käskyä: 'Sinun on mentävä naimisiin sen ja sen kanssa'. Ystäväni», ja nuori mies kääntyi muiden puoleen, »saanko pyytää teitä hetkeksi tulemaan piiriin tähän ympärillemme? On kyllä totta, että Orleans'in herttua on huono ihminen, mutta ei —» hän käännähti ja sivalsi hansikoidun kätensä selkäpuolella kapteeni Rohrerin otsaa — »mutta ei niin halpamainen kuin sinä, viheliäinen porsas!»
Kahta tuntia myöhemmin puhkaisi hän miekallaan kapteeni Rohrerin vasemman olkapään — minkä jälkeen hän lähetti korillisen punaisia ruusuja Wintersetin herttualle. Muutaman päivän kuluttua sai hän kimppuunsa toisen kapteenin. Tämä oli keimaileva teikari ja niin hämmästyttävän röyhkeä, että väitti julkisesti de Chateaurien'iâ huijariksi. Hän vakuutti, että Chateaurien-nimistä linnaa ei ollut olemassakaan. Ranskalainen nauroi hänelle vasten naamaa, ja saman päivän illalla lävisti hän varovasti tämän oikean olkapään. Ojentaessaan veristä miekkaansa palvelijalle selitti hän sekundantiileen Molyneux'lle ja läsnäoleville todistajille, että hän ei taistellut omasta puolestaan — hänen arvossaan olevaa miestä ei voi loukata tämän arvon epäily — vaan hän taisteli ystävänsä Wintersetin puolesta. Tuo lurjus oli väittänyt, että Winterset oli tuonut seurapiireihin huijarin. Saattoiko hän suvaita sellaisen ystävän häväisemistä, jota hänen oli kiittäminen siitä ystävällisestä kohtelusta, jota hän oli saanut osakseen Bathissa? Sitten kumartui hän maassa makaavan vastustajansa puoleen ja kuiskasi tälle: »Tyhmyri, sanokaa isännällenne; että hänen täytyy keksiä parempi riidan aihe seuraavaa varten, jonka hän lähettää minun tielleni.»
Herra de Chateaurien'in menettely todettiin mallikelpoiseksi.