Ketään ei kummastuttanut, että nuori muukalainen liittyi siihen suureen ihailijajoukkoon, joka seurasi kaunista lady Mary Carlisle'iâ, eikä myöskään se, että tämä vähitellen alkoi osoittaa hänelle suosiotaan niin ilmeisesti, että loordi Townbrake, sir Hugh Guilford ja rikas squire Bantison, jotka kaikki uskollisesti olivat ladya kosiskelleet kolme vuotta, olivat raivoissaan, ja hänen armonsa Winterset julmistuneena hiipi pois tämän ylhäisen tädin talosta.
Kun de Chateaurien tapasi herttuan toisen kaksintaistelunsa jälkeen, hymyili hän tälle hilpeästi. »Se oli kömpelö temppu, kovin kömpelö!» kuiskasi hän. »Onko teillä varaa panna joku toinen pakottamaan minua riisumaan naamarini? Teillä, joka itse olette minut seurapiiriin tuonut? Ihmiset tulevat sanomaan, että siinä mahtaa piillä joku skandaali, jonka nojalla minä saatoin pakottaa teidät esittelijäkseni. Teillä täytyy olla rohkeutta itsellänne!»
»Minä sanoin teille, että ruusu ei elä kauan», kuului vastaus.
»Ah niin, ne ruusut! Sitä suurempi syy poimia uusia joka päivä.» Hän otti punaisen ruusunnupun rinnaltaan ja nosti sen huulilleen.
»Herra de Chateaurien!» Se oli lady Maryn ääni. Hän seisoi erään pöydän ääressä, missä hänen vasemmalle puolelleen oli varattu tyhjä paikka. »Herra de Chateaurien, me olemme jo kauan odottaneet teitä.»
Herttua näki sen silmäyksen, minkä ranskalainen sai, ja joutui hetkeksi aivan pois suunniltaan.
»Me lähestymme ratkaisua, eikö totta, herra?» sanoi de Chateaurien.
NELJÄS LUKU
Syyskuinen yö oli kirkas, ja kuu valaisi kaupunkia ja maata, mukulakivikatuja ja kiemurtelevia maanteitä. Sumu nousi hitaasti maasta, ja ilma oli lauha ja tuoksuva. Kaikki oli matkan päästä kuin salaperäiseen huntuun verhottua. Kaikki Bathin arvo- ja säätyhenkilöt olivat tänä iltana eräässä lähistön vallaskartanossa pidetyissä juhlissa. Kun muhkeat pidot olivat päättyneet, sai herra de Chateaurien paluumatkalla mielihyväkseen liittyä lady Maryn vaunujen ympärillä olevaan saattueeseen. Valtamaantielle tultua jäivät sir Hugh Guilford ja Bantison noin viittäkymmentä askelta jälkeen. He keskustelivat matalalla äänellä, mutta vilkkaasti jostakin Molyneux'n kanssa ja jatkoivat sitten ratsastusta jättäen puhelun sikseen. Puoli tusinaa toisia kavaljeereja ratsasti edellä itsekseen nurkuen. He tekivät tylsiä yrityksiä osoittaakseen kohteliaisuutta lady Maryn tädille vaunujen toisella puolella, sillä välin kun onnellinen ranskalainen sai luvan ratsastaa aivan sen ihannoitavan ikkunan vieressä, joka oli Englannin kauneimpien kasvojen kehyksenä.
Hän lauloi ladylle pienen ranskalaisen laulun, laulun kulkijapojasta, joka uneksi kotomaastaan. Lady Mary kuunteli, katsoi kuuta ja tunsi lämpöisen pisaran poskellaan, ja ratsastaja näki kyyneliä päilyvän hänen silmäripsissään.