Lady Mary ei hievahtanut.
»Toivon tietenkin mahdottomia», huokasi ratsastaja. »Tahtoisin näet, että lumi ei olisi niin kylmää — juuri nimille.»
Neito ei vastannut.
»Kääntykää minuun päin!» pyysi ratsumies.
Illan vienoa tuoksua tuli heitä vastaan, ja kaukaa kuului jahtitorven heikko, mutta selkeä ääni.
»Kääntykää minuun päin!»
Kaunis pää kumartui syvälle alas.
Hänen pieni hansikoitu kätensä tarttui vaunujenikkunan kapeaan pieleen. Ratsastaja pani oman kätensä sen päälle. Molemmat kädet vavahtivat kuin kaksoislehti tuulenpuuskassa. Neito ei vetänyt pois omaansa. Hetken kuluttua, kummankaan tietämättä kuinka pitkän, tunsi nuori mies neidon lämpöisten sormien liikahtavan ja värähtäen puristavan hänen kättään. Vihdoin katsahti neito rohkeasti ylös ja kohtasi hänen katseensa. Jahtitorven ääni kuului uudelleen — nyt lähempää.
»Kaikki kylmyys on poistunut lumesta — jo kauan sitten», sanoi neito.
»Armaani!» kuiskasi de Chateaurien saamatta enempää sanotuksi.
»Armaani!» mutta neito tarttui säikähtyneenä hänen käsivarteensa.