»Tuo on häpeällistä!» mutisi pari vaunujen ympärillä olevaa ratsastajaa.
»Oli pelkurimaista käydä kimppuun tuolla tavalla», sanoi Molyneux. »Olipa hän kuka tahansa, niin melkein tekisi mieleni mennä hänen avukseen herttuan uhallakin!»
»Sitokaa hänet!» käski äskeinen syvä ääni. »Tie auki vaunuihin päin!
Niissä istuvat ne, joiden vuoksi tätä luihua lakeijaa on kuritettava.
No, Whiffin, sinulla on valioyleisöä, ruoski häntä nyt!»
Kaksi miestä alkoi raahata Beaucaire'ia erästä suurta, tiepuolessa olevaa tammea kohti. Toinen otti satulastaan suuren, kolmihaaraisen ruoskan.
»Apuun, François?»
Heikko tuuli toi vastauksen: »Ruhtinas! Ruhtinas!» Huuto kaikui joka hetki yhä selvempänä. Hurjasti nelistävien hevosten kavioidenkopse kuului yhä likempää. Herra Beaucaire'in palvelijat olivat jääneet jälkeen, mutta riensivät nyt sitä vinhemmin. Melkein ennen hevostensa kavioidenkopsetta sukelsivat he esiin kuutamoisesta sumusta. Beaucaire'in palvelijat olivat valioväkeä ja olivat äkkiä kuin ukonilma ällistyneiden kavaljeerien kimpussa.
»Chateaurien! Chateaurien!» huusivat he käyden päälle niin kiivaasti, etteivät ehtineet eritellä, kuka heidän herransa ahdistaja oli, kuka vain päältäkatsoja. He hyökkäsivät ensin Beaucaire'in kimpussa olevien joukkoon ja hajoittivat sen. Kaksi hyppäsi auttamaan isäntäänsä, muut neljä syöksyivät vaunujen ympärillä olevien ratsumiesten kimppuun ja kaatoivat heidät nurin.
»Tämän juuri olemme ansainneet», sanoi Molyneux, suu täynnä hiekkaa ja filosofiaa.
Sir Hugh Guilfordin hevonen kaatui herransa mukana, hänen ylitsensä ratsastettiin, ja paroonin jalka jäi satulan alle. Ei ollut kulunut kymmentäkään minuuttia Beaucaire'ia vastaan tapahtuneesta ensimmäisestä hyökkäyksestä, kun koko hyökkäysjoukko oli epäjärjestyksessä paennut ja jalosukuiset syrjästäkatsojat tukehtumaisillaan noitumiseen ja suuttumukseen, kun ranskalaisen palvelijat olivat riistäneet heiltä aseet ja vapauden.
Guilfordin kaatuminen oli kaatanut vaunujen ovenvartijan. Niinpä, kun Beaucaire, yrittäessään palvelijainsa avulla nousta, ojensi kätensä saadakseen tukea, tunsikin hän siihen tarttuvan kaksi pientä, kylmää kättä ja näki kaksi suurta silmää, jotka olivat kahta kauniimmat, kun niiden ilmeessä nyt lisäksi oli pelon ja suuttumuksen leima.