»Te olette haavoittunut!»
»Ei se mitään!» hymyili Beaucaire. Hän painoi sitten nenäliinaansa täplän kohdalle, jotta neito ei huomaisi sen suurenevan. »Pieni naarmu — ihan mitätön, joutava juttu.»
»Tulkaa vaunuihin», kuiskasi neito. »Tulettehan, herra de Chateaurien!»
»Oo, armaani! Minä toivoisin, että se matka kestäisi iankaikkisesti!
Voitteko tekin puolestanne sanoa samaa, neiti?»
»Ruhtinas», huudahti neito intohimoisen ihailun vallassa, »minä tahtoisin, että kaikki olisi juuri niinkuin te tahdotte. Onko mitään, mitä te ette ole arvollinen saamaan! Tehän olette maailman uljain mies!»
»Haha! Enkä kuitenkaan muuta kuin mitätön ranskalainen raukka.»
»Toivoisinpa, että erinäiset englantilaiset olisivat tänä yönä osoittaneet olevansa yhtä suuria raukkoja. Jäivät apuun tulematta — viheliäiset, kurjat pelkurit!» Näin sanoen lähti neito kiiruusti pois, äkkiä aivan kiihtyneenä suuttumuksesta.
Ääneensä ähkyvä sir Hugh oli kannettu vaunuihin.
»Kuulkaa, jänistävät pikkuherrat», sanoi neito, »mitä teidän pelkurilla veljellänne, sir Hugh Guilfordilla, on vaunuissa tekemistä?»
»Teidän armonne», vastasi Molyneux nöyrästi, »sir Hughin jalka on poikki. Lady Rellerton on suosiollisesti sallinut, että hänet otetaan vaunuihin.»