»Mutta minä en salli! Herra de Chateaurien ajaa meidän kanssamme.»
»Mutta —»
»Sir! Jättäkää se kurja ja antakaa hänen voihkia tiepuolessa», huudahti neito kiivaasti, »mitä muuten voisin toivottaa teille kaikille rankaisuksi! Saapas juoru huomenna hampaisiinsa kauniin jutun! Ja minun käy melkein sääli teitä, kun ajattelen kaikkia kokkapuheita, mitä kuulette kaupunkiin tullessanne. Kelpo gentlemanneja! Urheita sankareita, totta totisesti! Jättää yksi mies yksin vastustamaan kokonaista laumaa ja itse puikkia piiloon, kunnes hänen palvelijansa vangitsevat ja tekevät aseettomiksi teidätkin. Oo, mitä jo korvissani kuulenkaan — taivas teitä siitä varjelkoon!»
»Neiti!»
»Älkää puhuko! Herra de Chateaurien! Lady Rellerton ja minä pidämme teidän seuraanne suurena kunniana. Suvaitsetteko tulla vaunuihin?»
Neito nousi vaunuihin ja kokosi helmojansa tehdäkseen ranskalaiselle tilaa. Silloin kuului syvä ääni tiepuolessa olevan puun varjosta.
»Lady Mary Carlisle ottaa epäilemättä huomioon hyvän neuvon tässä suhteessa.»
Wintersetin herttua ratsasti kuutamoon ja otti tyynesti kasvoiltaan pois naamarin. Hän ei ollut paennut palvelijainsa mukana, oli vain vetäytynyt tammen siimekseen, kunnes nyt kylmäverisesti tuli esiin.
»Siunatkoon! Se on Winterset!» huudahti lady Rellerton.
»Josta on tullut maantierosvo ja murhamies!» huomautti lady Mary.