»Ei, ei!» nauroi Beaucaire hiukan epävakaisella äänellä. Hän horjui hiukan, mutta tarttui toisella kädellään vaunujenoveen ja painoi toista kovasti kylkeään vasten. »Hän luo vain yleiskatsauksen asemaan, hän on joskus hiukan häveliäs. Hän on suuri mies, mutta ei tahdo ottaa koko kunniaa itselleen.»
»Parturi!» vastasi herttua, »minun täytyy sanoa, että mielihyvällä alennun kiistelemään kanssanne. Teidän rajaton röyhkeytenne vaatii erinäistä arvoa, enkä minä voi jättää sitä huomioonottamatta. Palkollinen, jonka mukana on kuusi muuta palvelijaa —.»
»Haha! Eikö teidän armonne ole koko illan koettanut puhdistaa minua? Vaikka tosin minun palvelijani olivat parempia. Haha! Mitä te arvelette?»
»Herra de Chateaurien», sanoi lady Mary, »me odotamme teitä.»
»Anteeksi», vastasi tämä. »Hänellä on ehkä jotakin sanomista, ja kenties on parasta, että kuullaan se nyt.»
»Minä en halua kuulla häneltä mitään — en koskaan, en milloinkaan.»
»Kautta kunniani, teidän armonne», huudahti herttua, »tuo häpeämätön mies on suunnattomasti häväissyt teitä! Hän luulee olevansa teistä niin varma, ettei pelkää enää teidän uskovan totuutta! Minä kerron teille kaikki, ja ellette silloin myönnä, että hän ansaitsee sen kurituksen, jota hänelle aioimme —»
»Minä en halua kuulla enempää!»
»Te tulette sitä katkerasti katumaan. Teidän armonne, teidän itsenne vuoksi pyydän —»
»Ja minä myös», keskeytti Beaucaire. »Suokaa anteeksi, neiti, antakaa hänen puhua.»