»Te erehdytte. Ei. Kaikki, mitä teiltä vaa — mitä teiltä pyydän, on vain tämä ainoa ilta. Enempää en tarvitse. Sitten en enää tarvitse teitä, herra.»
»Pitäkää varanne — sitten!» mutisi englantilainen alentuvasti.
»Voitettu!» huudahti Beaucaire ja taputti iloisesti käsiään. »Voitettu täksi iltaa! No se on järkevää. Minä olen kyllä valmis kaikkeen — sitten. Eihän voi vaatia liikoja teidän kärsivällisyydeltänne. Onhan aivan luonnollista, että te koetatte kostaa minulle sen ilkeän ansan, jonka niin katalasti teille viritin. Minä tulen joskus tämän illan jälkeen kohtaamaan joitakin ounaita ystäviänne. Eikö totta? Minun täytyy koettaa pysyä rohkeana.» Hän loi herttuaan omituisen katseen. »Herra haluaa ehkä tietää, minkävuoksi olen toimeenpannut tämän tragedian, minkävuoksi olin niin epäkohtelias, että otin herran kiinni?»
Hänen armonsa Winterset vastasi kylmällä katseella. Ylhäisen aatelismiehen suonet tykkivät jo tyynemmin. Katse ei ollut enää niin raivoisa ja terävä. Tasainen, luonteva puna palasi hänen kasvoilleen eikä hänen äänensä enää ollut niin käheä. Hän alkoi kyetä malttamaan mieltänsä. »Alhaisilla on aina halu päästä hienoston pariin.»
»Ei, ei, ei!» Ranskalainen nauroi. »Sitä se ei ole. Enkö minä jo ole muka 'hieno mies'? Minultahan puuttuu vain nimeä ja syntyperää. Te, herra, saatte antaa minulle ne. Haha! Minusta tuli aatelismies tästä illasta alkaen. 'Viktor', parturi, on tuomittu kuolemaan. Hänen kaulansa katkaistaan hänen omalla partaveitsellään. 'Herra Beaucaire' —» Nuori mies hypähti ylös, tarttui mustaan peruukkiin, pisti sen pöydällä olevaan nopparasiaan ja nakkasi tämän vinhasti ovesta ulos. »'Herra Beaucaire' tukahdutetaan omaan nopparasiaansa. Mikähän Fenix tuosta tuhka-astiasta noussee? Mikä suuri etu minulle onkaan kaikkien muiden arvohenkilöiden rinnalla, jotka vain ovat syntyneet arvoonsa! Minä voin valita omani. Ei, valitkaa te minun puolestani, herra. Teettekö minusta ritarin, kreivin, vicomte'in, markiisin — vai minkä? Eikö mitään niistä! Voinko ilman herran onnittelua olla mitään, mitä hän itse ei ole? En toki! Minusta tulee herttua, sanokaamme Chateaurien'in herttua. Haha! Ymmärrättehän? Te olette säätyveljeni.»
Beaucaire otti pari siroa askelta ja heilautti kättään kohteliaasti herttualle ikäänkuin olisi kutsunut tätä tulemaan mukaan hänen korkeaan aatelisarvoonsa. Englantilainen seisoi odottavana, tyyni ja tuima katse jo hiukan oveloituvana. Beaucaire pysähtyi äkkiä. »Mutta minähän unohdan ikäni. Minä olen kolmenkolmatta ikäinen», sanoi hän huoaten. »Iloitsen hartaasti päästessäni itse ylimyksen arvoon. Se on tuntunut minusta liian suurenmoiselta, ja olen aina luullut olevani sellaisesta kunnianhimosta vapaa. Luulin, että oopperan kuuntelu riittäisi, että en tuntisi halua laulaa mukana. Herra, minä sanon teille erään salaisuuden: naiset teidän maassanne ovat hyvin erilaisia kuin meillä. Mademoiselle'ia voi ihailla, englantilaista ladyä täytyy jumaloida. Meidän naisillamme on — nuoruuden kauneutta, teikäläiset ovat komeita vielä kolmikymmenvuotiaina. Meikäläiset ovat kukkasia, teikäläiset tähtiä! Nähkää, minä kavallan itseni, minä olen niin huono patriootti. Ja näiden tähtien joukossa on yksi — ah, on yksi — johon ranskalaisparka kurjasta kolkastaan on kiinnittänyt huomiota, sinnekin tunsi hän sen hehkun lämpöä!» Beaucaire kääntyi ikkunaan ja katsoi pimeään. Hän ei nähnyt kaupungista tuikkivia valoja. Kun hän taas kääntyi, oli hän melkein unohtanut vankinsa. Muita näkyjä väikkyi hänen mielessään.
»Ah, mikä sädeloisto!» huudahti hän. »Ne, jotka asuvat pilvien päällä, tahtovat näyttää haluavansa, että maa olisi onnellinen, hymyilevät ja luovat tämän ladyn. Kultakutrinen taivaan enkeli ja kuitenkin metsästyksen Diana! Minä näen hänen kiitävän ohitseni suurella ratsullaan. Hän koskettaa sormillaan hevosen harjaa. Minä lahjon ratsupojan saadakseni nuo harjajouhet. Minulla on ne täällä veljeni kuvan ohella. Oo, te, te nauratte minulle tietenkin! Mitä te ymmärrätte! Se oli kaikki, mitä saatoin saada. Mutta minä olen kuullut hänen korkeutensa yrityksistä pelastaa omaisuuttaan. Mutta se ei onnistu. Se ei ole oikea tie — tämä perintöosa menee hänen nenänsä ohi. Herra, te ja minä! Te voitte nauraa! Taistelu on alkanut ja minun aloitteestani. Suuri askel on astuttu: aina tähän päivään saakka ei teillä ollut mitään kukistettavaa, huomisesta alkaen on teillä ranskalainen ylimys — oma suojattinne — voitettavana. Ja te häviätte, kun luulette taistelua helpoksi, ja kun ette ymmärrä mitään, ette niin hölynpölyä, jumalaisesta. Kuinka voisittekaan mitään ymmärtää? Teillä ei ole sitä vaistoa. Naisen sydän on teille kirjoittamaton lehti. Te ette tiedä mitään niistä värähdyksistä, jotka siinä liikkuvat. On erinäisiä sanoja, jotka on tehty yksinomaan lady Maryä varten — bellissima, tenhoava, glorieuse! Oo, kuinka minun katseeni seurasi häntä. Minua surettaa, kun näen hänen ympärillään teidän nuoria kapteenejanne, aatelismiehiänne, lörpöttäjiä ja teikareita — haha! — ja minun täytyy seistä kaukana syrjässä! Minua surettaa, että saatan ihailla häntä vain kaukaa! Se on outoa, mutta olen melkein huudahtanut ihastuksesta, kun olen nähnyt hänen toiseen mieheen luomansa katseen. Se oli niin kaunis, niin lempeä. Niin säteilevät olivat hänen silmänsä ja niin hymyilevät hänen huulensa. Ah, kuinka jumalaista keimailua! Katse toiselle, oo, niin monelle toiselle, ja kerran ruusu teille, herra, kun minulle ei suotu onnea olla edes multaa hänen pienen kenkänsä alla! Mutta tänä iltana, herra — haha! — tänä iltana, herra, te ja minä, kaksi ruhtinasta, Wintersetin herttua ja Chateaurien'in herttua — haha! Ymmärrättekö! Me menemme käsi kädessä noihin tanssiaisiin, ja minä saan sellaisen katseen, minä! Ehkäpä ruusunkin. Minä! Nyt alkaa jo olla kiire. Mutta vain kymmenen minuuttia vielä, herra. Pyydän anteeksi, että odotutan teitä sillä välin, kun käyn viereisessä huoneessa teloittamassa viikseni — se on ainoa murhani tänä iltana — ja pukeutumassa valkoiseen atlaspukuun. Haha! Minä tulen olemaan muhkea herra. François, lähetä Louis luokseni ja Viktor tilaamaan kahdet vaunut, herralle ja minulle. Me menemme tänä iltana ylhäisön pitoihin!»
TOINEN LUKU
Vaunuja tungeksi kadulla lady Malbourne'in portin edustalla, missä hilpeä yleisö kamppaili humalaisten palvelijain ja soihdunkantajain kanssa parhaista paikoista, mistä saattoi nähdä vilahduksen suurinta komeutta ja loistoa. Päivä sarasti idässä, ja vieraat tekivät lähtöä. Yksitellen tai parittain tuli heitä sipsutellen portaita alas. Illan tekohymy häipyi ikävystyneen piirteen tieltä, kun he astelivat vaunuihinsa piiloutuakseen niiden pimeään. Talon sisältä kuului vielä viulujen soittoa, ja ikkunat säteilivät monien kynttiläin valoa. Kun ovi avautui ja lady Mary Carlisle'in vaunut huudettiin esiin, tunkeutui joukko kiihkeämmin lähemmäksi nähdäkseen.
Lyhyehkö, valkoisessa atlaspuvussa oleva kaunis nuori mies astui portaille, kääntyi ja kumarsi naiselle, joka samassa ilmestyi ovelle ja jonka arvokasta viehkeyttä hetkisen saattoi ihailla tässä säteilevässä kehyksessä. Joukko kohotti voimakkaan eläköönhuudon Bathin kaunottaren kunniaksi.