Nuori ylimys hymyili heille ihastuneena. »Mitä ihania ihmisiä!» huudahti hän. »Miksi en tiennyt sitä, jotta olisin saanut huutaa mukana?» Ylhäinen nainen ei kiinnittänyt lainkaan huomiota ihmisjoukkoon. Mutta se hurrasi haltioissaan vielä kerran. Kavaljeeri ojensi naiselle kätensä. Nainen niiasi sulavasti ja asetti sormensa päät hänen käteensä. »Se on minulle suuri kunnia, teidän korkeutenne», sanoi hän.
»Ei, ei!» lausui mies vakavasti. »Nähkää, minä olen vain köyhä ranskalainen, jota keisarit nyt kadehtisivat.» Sitten saattoi Chateaurien'in herttua lady Mary Carlisle'in alas portaita. Koko hänen valkoiseen atlassiin puettu sorja vartalonsa ilmaisi kunnioittavaa ylpeyttä siitä ritaripalveluksesta, joka oli hänen tehtävänään ja jota monet illan kavaljeereista olivat toivoneet omalle osalleen. Hän oli muhkea, kuten itse ennalta oli sanonut.
»Jätättekö minut niin onnettomaksi?» sanoi hän matalalla äänellä.
»Minähän olen niin kauan pyytänyt tuota ruusua —»
»Ei koskaan!» sanoi lady Mary.
»Oo, minä tiedän kyllä, että en sitä ansaitse mutta —»
»Ei koskaan!»
»Minun arvottomuuteni suuruus yksin voi saada herttaisuutenne hereille. Suokaa hyvälle sydämellenne valta ja antakaa köyhälle kerjäläiselle tuo pieni punainen ruusu, tuo suuri almu.»
»En koskaan!»
Lady Mary nousi vaunuihin. »Oi, antakaa minulle ruusu», kuiskasi saattaja. Ladyn kauneus loisti häikäisevänä häntä vastaan harmaassa hämyssä.
»En koskaan!» sanoi hän kuin uhmaten, kun vaunujenovi suljettiin. »En koskaan!»