"Mitä sillä tarkotatte?" kysyi hän vielä pidättäen hevostaan.
"Tarkotan mitä sanon!" vastasi Cass jurosti. Mutta tuskin oli hän antanut tämän vastauksen, ennenkuin hän käsitti, ettei se nostanut hänen arvoaan miehenä; ja ennenkuin hän sai aikaa sanoa mitään enempää, oli neiti Porter kadonnut.
Hän kohtasi tytön vielä kerran samana iltana. Oikeudenkäynti oli yhtäkkiä keskeytetty Calaveron tuomarin saapumisen johdosta, ja Joen asia siirtyi nyt Blazing Starin tilapäiseltä tuomioistuimelta täysin lailliseen, mutta samalla tarkempaan oikeustutkintoon. Mutta sitä ennen oli kuitenkin uudestaan kerrottu kertomus edelläkäyneestä tutkinnosta ja sormuksen löydöstä. Kun syytetty oli kuullut tämän, pyysi hän epäluuloisesti naureskellen nähdä löytäjän. Tämä tapahtui, ja vaikka syytetty seisoi jo niin sanoaksemme hirsipuun varjossa — jollaiseksi käytettiin muuatta niistä korkeista petäjistä, joiden lehvien alla oikeus istui koolla — valtasi hänet kuitenkin niin teeskentelemättömän sydämellisen iloisuuden puuska, etteivät tuomari ja valamiehet voineet muuta kuin säestää häntä siinä. Vakavuuden jälleen palattua halusi tuomari selitystä tähän kummalliseen käytökseen. Mutta vastauksen sijaan päästi vanki kuuluviin ainoastaan moiskahtavan äänen suustaan.
"Onko sormus kuulunut teille?" kysyi tuomari ankarasti, ja valamiehet samoinkuin kuulijatkin odottivat jännitetyllä tarkkuudella vastausta, joka oli seuraava. Mutta vanki pysyi itsepäisesti vaiti ja tähysteli viirusilmillään ympärinsä joukkoon.
"Mutta sanohan nyt meille se, Joe?" kuiskasi muuan valamiehistä, joka mielellään tahtoi makeasti nauraa ja joka tunsi jossain määrin sääliä syytettyä kohtaan. "Sano pois vaan. Et tule sitä katumaan!"
"Kuules!" sanoi tuomari, joka nyt oli saanut takaisin täyden arvokkuutensa. "Saat muistaa, että henkesi on kysymyksessä. Kieltäydytkö vielä vastaamasta?"
Joe laski verkkaan kätensä tuolin selkänojalle ja sanoi äänellä, joka ilmaisi mitä voitollisinta tyyneyttä: "Luulisin, etten seiso oikeuden edessä siksi, että olisin varastanut sormuksen, jonka toinen sanoo löytäneensä; ja mikäli tiedän, ei sillä asialla ole mitään tekemistä minun ja rikokseni kanssa. Niin luulen."
Mutta samassa näyttäytyi Caloveran tuomari kynnyksellä ja salaisuus jäi yhtä selvittämättömäksi kuin ennenkin.
Blazing Starin asukkaiden olisi pitänyt tietää, että tämä uusi hullunkurisuuden piirre, joka tarttui Cassin persoonallisuuteen, oli varmaan tuskallisesti koskettanut hänen tunteellista sieluaan, jos he yleensä olisivat tulleet ajatelleeksi mitään sellaista kuin sielun herkkätuntoisuutta. Hän menetti hyvän tuulensa ja sen helläsydämisyyden, joka oli hänet houkutellut aivan liian suureen avomielisyyteen, ja vähitellen tuli hän yhä särmikkäämmäksi ja ynseämmäksi. Aluksi hän oli kuin kaikki olisi ollut leikkiä, kaikki mitä hän oli saanut kadonneista ihanista unelmistaan, ja kätki pettymyksensä sydämensä sisimpään; mutta heti kuin hän joutui taisteluun tunteidensa kanssa, ei hän voinut enää elää toveriensa kera sovinnossa. Pitemmän aikaa tunsi hän itsensä aivan vieraaksi ja syrjäytetyksi vertaistensa keskuudessa. Mikään kiittämättömyys ei ihmisiä saa niin tuohtumaan kuin se, että joku, jota suosiollisesti on pidetty pilanteon esineenä, jonakin hyvänä päivänä kieltäytyy tekemästä tehtäväänsä. Se, joka hylkää naurajain hänelle jalomielisesti osottaman suosion ja tahtoo, että hänet otettaisiin vakavalta kannalta, se ei ansaitse vastaiseksi mitään muuta kuin vihamielistä kohtelua.
Tällaisissa vähemmän ilahduttavissa olosuhteissa nousi Cass eräänä iltana postivaunuun ajaakseen poikkitielle. Tavallisesti istui hän ajajan rinnalla, mutta nähtyään Hornsbyn ja neiti Porterin, jotka istuivat vaununkatolla, muutti hän mielensä. Hän oli iloinen etteivät nämä molemmat kiinnittäneet huomiotaan häneen, ja kun hän oli ainoa, joka istui vaunujen sisällä, asettui hän mukavaan asentoon tyynyille ja vaipui surullisiin mietteisiinsä. Hän oli lujasti päättänyt lähteä Blazing Starista ja aikoi nyt tosissaan ansaita rahoja kokoon, sitte kerran hyvinvoivana miehenä palatakseen toveriensa luo ja herättää heidän hämmästyksensä kertomuksilla myöhemmistä vaiheistaan ja menestyksestään. Niin pitkälle ei Cass-parkamme vielä ollut päässyt maailman tuntemuksessa, että olisi ymmärtänyt ainoastaan silloin voivansa toivoa tulevaa menestystä, kun onnistui katkaisemaan suhteensa menneisyyteen. Kuutamo valaisi vaunun sisuksen heikolla alakuloisella hohteella. Ajopelin verkkaisat nytkähdykset, yksinäisyys ja rajaton näkö-ala, kaikki oli omansa antamaan halveksitulle sormukselle yhtä suuren lumousvoiman kuin Gygesin sormuksella oli ollut. Cass uneksi avoimin silmin, mutta hänet herätti tarumaisista unikuvistaan äkillinen nytkäys. Postivaunu pysähtyi. Kuskipukilla kuului kaksi miesääntä olevan kiihkeässä sananvaihdossa; mutta toisen riidellessä ja kiroillessa, puhui toinen rukoilevalla äänellä. Ehdottomasti tarttui Cass pistoliin.