"Niin, tietysti!"
Yhdellä nykäyksellä oli Kalle tuupannut Cassin vaunuun.
"Entä te sitte?" sanoi hän nyt Hornsbylle. "Jollette tahdo kävellä jalkaisin, niin pysykää siinä vaununosastossa, jonka olette ottanut!"
On enemmän kuin luultavaa, että Kalle rakastettavalla palvelevaisuudellaan auttoi herra Hornsbyta nousemaan vaunun katolle, sillä vaunu lähti heti kohta taasen liikkeelle ja ratuutti eteenpäin.
Mutta nyt oli Kalle kiireissään osunut panemaan Cassin istumaan neiti Porterin polville. Hän hypähti pystyyn ja oli juuri kapuamaisillaan väliaitauksen ylitse, kun vaunu jälleen lähti liikkeelle, ja hän jälleen työkkäytyi takaperin ja kovalla puhdilla paiskautui neidin hattua ja olkapäätä vasten — joka oli kaikkea muuta kuin sopusoinnussa sen itseensäsulkeutuvaisuuden kanssa, jota hän oli aikonut osottaa neidin läsnäollessa. Neiti Porter oli nyt saanut takaisin reippaan, repäisevän tuulensa. "Hyi, mikä hirveä mies!" huudahti hän solmiten hatunnauhan leukansa alle, ja sen jälkeen oikoi hän näppärillä käsillään muutamia ryppyjä keveästä pikkuviitastaan.
Cass oli olevinaan kuin olisi unohtanut mitä oli tapahtunut ja kysyi hajamielisellä äänellä: "Kuka? Ah, ai niin, niin kyllä."
"Ilmeisesti olen teille kiitollisuudenvelassa", sanoi tyttö nauraen. "Mutta olen varma siitä, ettei hän olisi tullut sisään, jollette olisikaan vetänyt häntä kädestä ulospäin. Näytän sen teille. Katsokaas vain. Tarttukaas nyt ulkopuoliseen kahvaan, niin minä pidän kiinni sisäpuolelta, ja te ette voi kääntää sitä ympäri." Itse asiassa olikin laita niin. Hänellä oli luja, mutta samalla pehmeä käsi — Cass oli tullut sitä koskettaneeksi lukonkahvassa — ja nyt kuutamossa näytti se Valkoseltakin. Cass ei vastannut mitään siihen, mitä toinen oli sanonut, vaan vaipui takaisin nurkkaansa; kuitenkin tuntui niin omituiselta hänen sormissaan, joilla hän oli koskettanut tytön kättä. Hän istui varjossa ja saattoi huomaamatta tarkastella tämän kasvoja. Hänestä tuntui kuin ei olisi koskaan ennen oikein tyttöä nähnyt. Hän oli pitänyt tätä suurempana kuin tämä todella oli. Hänen silmänsä eivät olleet suuret, mutta niiden teräset olivat mustat ja sametinvienot. Hänen nenänsä kuosi ei ollut erittäin luonteenomainen, kasvot olivat jokseenkin värittömät, mutta muutamat, pienet, tummat kesakot saivat valkoisuuden nenävarsilla ja suupielissä esiintymään selvempänä. Pieni suu oli tummanpunainen ja huulet samoinkuin silmätkin alati kosteat. Hän oli painautunut nurkkaan takaistuimelle ja riiputti kättään alhaalla ulkona vaunusta; hänen kaunismuotoisen vartalonsa miellyttävät ulkopiirteet seurasivat vaunujen keinuvia liikkeitä. Hetkeä myöhemmin näytti hän unhottaneen, että joku istui pimeässä nurkassa; hän nojasi päänsä taaksepäin, sovittui vähän ulommaksi istumaan ja nosti molemmat sirosti kengitetyt jalkansa keskimäiselle istuimelle ja kuvastui siten mitä ihastuttavimpana luonnonraittiuden kuvana.
Tällä tavoin kului viisi minuuttia. Tyttö katsoi suoraan kuuhun. Cass alkoi tuntea, että hänen arvokas itseensäsulkeutuvaisuutensa vähitellen alkoi näyttää siltä kuin hän olisi hämillään. Hänen täytyi kohdella tyttöä kylmällä kohteliaisuudella.
"Toivon, ettette joutunut pois suunniltanne, neitiseni", alkoi hän, "tuosta — tuosta — tuon —."
"Minäkö?" Tyttö nousi, heitti koomillisen katseen pimeään nurkkaan, vaipui sitte takaisin nurkkaansa, lisäten: "Niin, miksi en?"