Kului taasen viisi minuuttia. Tyttö oli ilmeisesti unhottanut pimeässä istujan. Kohtelias siis olisi hän ainakin voinut olla. Cass sulkeutui jälleen itseensä, mutta hänen umpimielisyyteensä sekaantui nyt loukatun tunteen sivumaku.
Siitä huolimatta ei hän voinut olla panematta merkille, että tytön kasvot saivat paljo vienomman ilmeen kuutamossa. Eipä itse leveä, kulmikas poskikaan näyttänyt nyt enää niin ylen proosalliselta, eikä tuntunut nyt lainkaan epämiellyttävältä, kun Cass ei sillä enää nähnyt mitään halveksumista hänen heikkoutensa tähden. Ja kuinka kosteat hänen silmänsä olivat — ne todellakin välkkyivät kuutamossa. Mutta nyt tuli loiste silmäkulmissa pitkien silmäripsien alla vielä voimakkaammaksi, leimahti nopeasti ja katosi. Oliko se mahdollista? Ei epäilemistäkään, hän itki.
Se oli Cassille liian paljo — hän siirtäytyi lähemmäksi. Neiti Porter pisti päänsä ulos ikkunasta, mutta vetäsi sen heti takaisin ja näyttäytyi Cassille kuivin silmin.
"Jumalani, matkoilla joutuu monellaisten ihmisten kera yhteen!" sanoi
Cass, joka tahtoi näyttäytyä eräänlaiselta iloiselta mietiskelijältä.
"Mahdollista kyllä! En juuri voi sanoa sitä. En ole vielä koskaan kohdannut ketään, joka olisi käyttäytynyt niin häikäilemättömästi minua kohtaan. Olen matkustanut kautta koko maan, aina yksin ja joutunut yhteen monenlaisten ihmisten kera, niin pitkälle kuin voin muistaa taakse päin. Mutta aina olen päässyt lävitse ilman vaikeuksia ja ikävyyksiä. Matkustan yksin tänäänkin enkä käsitä, miksi en sitä tekisi. Kentiesi eivät muut ihmiset siitä pidä, mutta minä pidän. Tahdon kokea jotakin, tahdon nähdä kaiken mitä on nähtävää. Minä en käsitä, miksi en saisi liikahtaa paikaltani ilman 'esiliinaa' vain sentähden että olen tyttö, miksi en saisi tehdä samaa kuin joka mies tekee, mikäli se ei ole väärää. Kentiesi te ihailette sellaisia nuoria tyttöjä, jotka aina vetelehtivät kotona tai rämpyttävät pianoa tai ahmivat romaneja. Pidätte kai minua liian rohkeana, kun minusta ei sellainen ole hauskaa enkä myöskään valehtele ja sano, etten pidä sitä hauskana."
Hänen äänensä sävy oli sellainen, että nämä sanat vaikuttivat kuten jyrkkä hyökkäys ja selvästi osottivat olevansa vastaus Cassin huomautukseen hänen käytöksestään, niin että siirtyminen yleisestä personalliseen hyökkäykseen ei ollut niin odottamaton.
"Te tiedätte aivan hyvin, että teitä suututti se, että minä noudin Hornsbyn, kruununvoudin, silloin kun löysimme ruumiin", lisäsi hän aivan tarpeettomasti.
"Hornsby ei ollut suuttunut", huomautti Cass ilkeästi.
"Mitä sillä tahdotte sanoa?" kysäsi tyttö lyhyeen.
"Te olitte hyvät ystävykset, kunnes —"