Muuatta päivää myöhemmin pysähtyi "kukkulan Kalle" postivaunuineen Blazing Starin portin edustalla, jossa Cass juuri seisoi, ja ojensi hänelle pienen paketin.
"Tämän lähettää neiti Porter. Hm, nähkääs! Se on sama mitätön sormus, josta on kerrottu kaikissa lehdissäkin. Hän ei hellittänyt, ennenkuin oli pakottanut tuomarin antamaan itselleen sormuksen. Neuvon teitä heittämään sen pois! Sitte voi joku toinen sen löytää ja tulla hassuksi. Muuta minulla ei ollut sanottavaa!"
"Eikö hän sanonut mitään muuta?" kysyi Cass huolissaan, näennäisen välinpitämättömästi ottaen aarteen.
"No, niin — voihan olla mahdollista että hän sanoi jotakin muutakin. Hän on käskenyt minua, että koettaisin pitää teitä ja Hornsbyta erillänne. Älkää sentähden häntä ärsytelkö, ja minä pidän huolen siitä, ettei hän teitä loukkaa." "Kukkulan Kalle" iski merkitsevästi silmää, sivalsi piiskallaan hevosta selkään ja ajoi matkaansa.
Cass avasi paketin. Se ei sisältänyt mitään muuta kuin sormuksen. Ja kun sen mukana ei ollut sanaakaan, joka olisi todistanut jostakin muistelemisesta, tuntui lähetys melkein loukkaavalta. Oliko tyttö tahtonut silmiinpistävästi huomauttaa häntä hänen hulluudestaan, tai luuliko se hänen surevan sormuksen kadottamista, ja oliko sormuksen lähettäminen olevinaan joku palkka siitä pikku palveluksesta, jonka hän oli tehnyt tytölle? Ensi tuokiossa tunsi hän houkutusta heittää pois pikku esineen, joka muistutti häntä omasta hulluudestaan ja tytön halveksimisesta. Olihan tyttö kaksin kerroin nöyryyttänyt hänet pannessaan Kallen rauhanhierojaksi hänen ja hänen vihollisensa välille. Hänen oli mentävä kotiin ja lähetettävä takaisin tytön lahjottama taskuliina. Mutta samalla hänen mieleensä ei voinut olla johtumatta se kaikkea muuta kuin romantillinen ajatus, että hän tosin eilen yksinäisessä ja hiljaisessa kamarissaan oli pessyt taskuliinan, mutta ettei hänellä ollut tarpeellisia työaseita sen silittämiseen, ja ainoastaan kuivattuna oli hänen mahdoton sitä lähettää. Hän ei siis voinut täten ilmaista suuttumustaan.
Mutta kuinka toivoton hänen harminsa ja kostonjanonsa olikaan, täyttivät kuitenkin nämä ajatukset hänen sielunsa kokonaisten päivien, jopa kuukausien ajan. Silloin saapui tieto, että Ranaka Joen oli oikeus vapauttanut, ja samalla tuli sormusjuttu jälleen puheeksi, ja muutamia vanhoja sukkeluuksia tästä palasi jälleen ilmoille. Onni oli jonkun aikaa itsepäisesti kääntänyt Blazing Starille selkänsä, Blazing Star oli "leikkinyt leikkinsä loppuun", kuten kullankaivajat rohkealla kielellään sanoivat. Aikainen lumisade vuoristossa ja tulvivan virran tuhot jättivät ylen vähän tilaa sille alkuperäiselle, raskaalle leikillisyydelle, joka oli kadonnut samalla kuin nuoruus ja hyvinvointi oli sanonut jäähyväiset. Mutta ei tämä surkastumisen aika ollut saapunut kullankaivamisen ja huuhtomisen johdosta, vaan vuosikauden epäonnistuneet satunnaiset liikeyritykset olivat aiheuttaneet hyvinvoinnin häviön.
Cass taisteli urhoollisesti kovaa onnea vastaan ja voitti yksin toveriensa tunnustuksenkin, vaikkei sitä niin helposti voinut saavuttaa. Mutta hän saavutti vielä jotakin parempaakin, tyytyväisyyden omaan itseensä, joka johtui lisääntyneestä itseluottamuksesta, karaistuneesta voimasta ja järkkymättömästä terveydestä. Hän löysi käytännöllisen vaikutusalan vilkkaalle kuvitusvoimalleen ja tavattomalle huomiokyvylleen, ja teki pari keksintöä, jotka saattoivat hänen kokeneemmat, mutta vanhasta kiinnipitävät toverinsa ihmeihinsä. Mutta nämä keksinnöt eivät olleet sitä lajia, että ne olisi heti voinut muuttaa kiliseväksi rahaksi, ja Blazing Star teki sen huomion, että päivittäin kulutettiin joukko silavaa ja jauhoja, ansaitsematta vastaavaa määrää rahaa. Siten menetti Blazing Star luottonsa. Blazing Starissa oltiin nälkäisiä, siellä kulettiin ryysyissä ja kurjuudessa. Blazing Star, "säteilevä tähti", oli lähellä häviötään.
Cassilla, joka luonnollisesti sai ottaa osaa uudisasutuksen yleiseen onnettomuuteen, oli oma erityinenkin onnettomuutensa kannettavanaan. Hän oli päättänyt unhottaa ei ainoastaan neiti Porterin vaan kaiken muunkin, joka saattoi muistuttaa onnettomasta sormuksesta. Mutta julma kohtalo vaati, että juuri neiti Porteria hän ei voinut unhottaa, ponnistelipa hän kuinka paljo tahansa. Hän oli usein näkevinään tytön notkean vartalon lumoavassa kuutamossa, joka täytti hänen mitättömän majansa sisustan; tytön ääni helähteli virran kohinassa, hänen istuessaan rannalla levähtämässä; tytön ääni pani hänet usein hätkähtämään unissaan. Tämä ynnä se seikka, että hänen vaatteensa olivat kuluneet aivan repaleiksi, sai hänet välttämään näyttäytymistä poikkitiellä tai muissa paikoissa, jossa mahdollisesti saattoi kohdata tytön. Mutta kaikesta varovaisuudesta huolimatta oli hän nähnyt tämän kerran ajavan ohitse pienissä vaunuissa, joita veti pieni poni, ja tyttö oli ollut niin ihastuttava ja hieno ja korea, että hän kiireimmittäin oli pujahtanut muutamain tienvarteisten puiden suojaan, jotta tyttö voisi ajaa ohitse häntä huomaamatta. Hän seisoi siellä katsellen tahraisia repaleisia vaatteitaan ja kuvitteli katkerasti vihaavansa nuorta tyttöä. Hänen toverinsa mainitsivat tyttöä harvoin; kentiesi he aavistivat siten säästävänsä häneltä kiusauksen, joka olisi voinut tehdä hänet spartalaisille tavoilleen uskottomaksi; mutta hän kuuli sentään siellä ja täällä, että neiti Porter oli nähty tanssijaisissa ja muutamissa seurapiireissä, joissa hän nyt näytti löytävän ilonsa huvituksissa, joita vastaan oli ennen niin ankarasti puhunut.
Eräänä sunnuntai-aamuna aikaisin keväällä palasi Cass asiaansa toimittamatta erään rahamiehen luota, jossa hän oli koettanut herättää harrastusta Blazing Stariin.
Hän mietiskeli vielä rahamiehen vähä-älyisyyttä, joka ilmeisesti oli kiintynyt anojan ulkoasuun ja siitä vetänyt epäsuotuisia johtopäätöksiä kädenalaisen leirin mahdollisuuksiin nähden, kun hän alkoi tuntea itsensä perin väsyneeksi ja sentähden ilolla suostui erään ajomiehen tarjoukseen, että saisi kappaleen matkaa ajaa hänen rattaillaan. Juuri rattaiden hiljaista vauhtia ajaessa uuden kirkon ohitse, virtaili kansa sieltä ulos. Oli liian myöhäistä hypätä pois ja juosta syrjään eikä Cass rohennut pyytää ajomiestäkään kiirehtimään hevosia. Ajatellen ajelemattomia poskiaan ja ryysyisiä vaatteitaan piti Cass silmänsä katuun kiinnitettyinä. Muuan ääni, jonka helähdys pani hänet vavahtamaan, huusi hänen nimeään. Se oli neiti Porter, ihastuttava olento silkissä, pitseissä ja kevätkukkien kietomana, ja hän juoksi yhä samalla vilkkaudella ja vapaudella ajopelien rinnalla. Kummastunut ajomies piteli hevosia, ja neiti huudahti läähättäen: